Kuukausi: maaliskuu 2015

Viime päivinä olen kuullut radiosta, jota kuuntelen aina työmatkan ajan, erilaisia määritelmiä sille, milloin ihminen on onnellisimmillaan ja mikä tuo ihmiselle onnellisuuden tunteen. Erilaisia onnellisuustutkimuksia on tehty kautta maailman sivun lukemattomia määriä. Radiossa puhunut naistutkija (en muista nimeä) kertoi, että viimeaikaisten onnellisuustutkimusten mukaan keskimäärin eniten ihmiselle onnellisuutta tuovat asiat ovat seuraavat:

1) Saada olla yhdessä itselle tärkeiden ihmisten kanssa

2) Saada tehdä hyvää läheisille ihmisille

3) Auttaa tuntemattomia ihmisiä

4) Saada tehdä mielekästä työstä

5) Taloudellinen tilanne on itselle tyydyttävä.

En allekirjoita sitä, että raha itsessään tekee onnelliseksi. Siitäkin on kokemusta edellisestä elämästä. Liika raha tekee ihmisen lähinnä luulemaan, että on jotain enemmän kuin muut. Raha voi tehdä ihmisestä jopa kusipään. Mielummin ole kiva ja köyhä kuin rikas ja inhottava. Tottakai raha helpottaa elämistä, koska tämä maailma pyörii rahan ympärillä. Sitäpaitsi, kaikki on suhteellista. Mikä on kenellekin tyydyttävä taloudellinen tilanne. Minulle se on sitä, että lainanlyhennyksen jälkeen pystyy joskus tekemään jotain kivaa yhdessä perheen kanssa.

Mikä minut tekee onnelliseksi? Toki mukava työ ja säännöllinen tilipäivä. Ja miehen tilipäivä 😉 Mutta oikeasti ennen kaikkea oma perhe ja muut läheiset ihmiset, sukulaiset ja ystävät. Kyllä oli mukavaa kun ystävä tuli yllättäen käymään ja juteltiin niitä näitä. Jaettiin asioita elämästä. Onnelliseksi tekee myös lapsen varpaat otsassa keskellä yötä ja aamulla lapsen märkä pusu korvaan. Onnelliseksi tekee lasten ystävät. Ihanaa, että heillä on ystäviä. Teini-ikäisiä, kouluikäisiä ja päiväkoti-ikäisiä. Tänä  viikonloppuna on kaikki näitä käynyt meillä. Ihanaa! Onnelliseksi tekee ihmiset ympärillä. Olen hyväksytty, olen olemassa. Tavaraa on vaikka kuinka paljon. Ei sillä ole mitään merkitystä, jos ei ole ketään, kenen kanssa sitä tavaramäärää päivittelisi 😀

Tuttujen facebook päivityksiä lukiessa huomaa hyvin, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Hyväksyminen. Peukut siellä päivityksen alalaidassa. Onko se tämän päivän hyvän tekemistä läheiselle ihmiselle? Ehkä. Ja tuleehan siitä itsellekin hyvä fiilis kun saa paljon tykkäyksiä johonkin juttuun tai kuvaan. Parasta kuitenkin on, kun ystävä soittaa tai itse soitan ystävälle, ihan huippua jos ystävä tulee kylään. Yökyläily on jo pro! Lapsillekin olen aina sanonut, että meille saa aina tulla. Ei ole sellaista asiaa, ettei kotiin  voisi tulla. Ja ystävätkin saa tulla. Miksi? Koska se tekee onnelliseksi.

 

Ihminen tulee onnelliseksi hyvin pienestä. Kuten vaikkapa työhuoneesta. Pienestäkin työhuoneesta. Juuri nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa uudessa työhuoneessani – siis työhuoneessamme..

Olemme haaveilleet työhuoneesta noin viisitoista vuotta. Siitä lähtien kun unelma omasta talosta tuli. Ensimmäiseen taloomme emme suunnitelmista huolimatta saaneet työhuonetta – saimme perheenlisäystä 🙂  Ja kyllähän vauva ajaa mennen tullen yhden ylimääräisen huoneen ohi.. Tähän toiseen taloomme vihdoin syntyi työhuone. Mies tosin ehdotti, josko hänellekin tänne pöytä mahtuisi..

Iloitseminen uudesta kodista tuntuu ristiriitaiselta. Suomalaisia syytetään usein liiasta vaatimattomuudesta, onnea ei uskalleta näyttää ja ”tämä on vain tällainen” – vaatimattomuus on yleistä. Jos avoimesti olet omastasi onnellinen tai jos jonkun kehuessa vaikka uutta laukkuasi vastaatkin, että ”minunkin mielestä tämä on hieno”, tyrehtyy keskustelu melko nopeasti. Kokeilkaa vaikka! En aio kuitenkaan peitellä onneani uudesta kodista. Olen onnellinen siitä, että meillä on sellaiset puitteet, jotka me – meidän perhe- koemme itsellemme sopiviksi. En sitten tiedä, pitäisikö asua teltassa sen takia, että joku perhe jossain päin maailmaa joutuu tekemään niin? Minun teltta-asuminen tuskin auttaisi toista perhettä.

Sorruin tänään nuorimmaiseni kanssa siihen, mihin en koskaan ajatellut sortuvani. Syyllistin häntä maailman nälänhädästä! Tein lounaaksi kanakeittoa ja lapseni totesi ykskantaan, että yök. Siitä se sitten lähti. Kerroin hänelle, että maailmassa on miljoonia lapsia ilman ruokaa (ja kuolee nälkään. Todella sanoin senkin..), että ole onnellinen saadessasi lämmintä ruokaa joka päivä. Neljävuotias, joka ei todellakaan käsitä alkuunkaan mitä tarkoittaa ”miljoonia” (saati nälkään kuolemisen) laittoi suun mutruun ja vastasi minulle ”höh”. Mutta toivon, että voisin välittää lapsilleni, kaikesta yltäkylläisyydestä ja ylenpalttisuudesta huolimatta sen asenteen ja vaihteen aivoihin, että asiat eivät tapahdu itsestään. Niiden eteen pitää tehdä töitä. Pitää olla kunnianhimoa. Ja vaikka itsellä on asiat hyvin, kaikilla muilla ei välttämättä ole.

Ei tätäkään taloa ole tyhjästä rakennettu. Se on vaatinut paljon työtä. Vuosia päivätyötä ja ilta- ja viikonlopputyötä. Melkein yksinhuoltajuutta, eroa perheestä ja paljon uhrauksia sen takia, että me rakennettiin taloa. ”Isi ja äiti halusi rakentaa talon ja sen takia me ei nyt tehdä perheenä yhdessä mitään pariin vuoteen ja asutaan todella ahtaasti”. Kyllähän lapset nyt sen ymmärtää. Uhrauksia! Talo ei todellakaan ole tullut ilmaiseksi. Olemme mieheni kanssa naimisissa paitsi toistemme myös pankin kanssa. Aika pitkään vielä.

Toivon, että olen tähän tekstiin onnistunut pukemaan sanoiksi sen, mitä tarkoitan.. sen, että asioilla on aina – yleensä- kaksi puolta. Saavutusten eteen on tehtävä töitä. Samalla tulisi pysyä sopivan nöyränä -ylimielisyys on kuvottavaa. Maailman nälänhätäkin on hyvä muistaa, mutta olen myös sitä mieltä, että omiin mahdollisuuksiin voi tarttua ja niistä voi iloitakin. Elämä on valintoja monessa asiassa.

 

 

Minulla on alkanut uusi elämä aika monta kertaa. Eikä todellakaan aina positiivisessa merkityksessä. Elämäni suurimpia kriisejä on ollut äitini kuolema. Sitä on edelleen vaikea hyväksä. Kyllä, olen eri ihminen nyt kuin mitä olin äitini eläessä. Se tunne, kun menettää rakkaan ihmisen, on jotain sellaista, mitä ei pysty kuvittelemaan, ennen kuin sen kohtaa itse. Päin kasvoja iskee lopullisuuden todellisuus. Mielessä vilisee eletty elämä yhdessä rakkaan kanssa ja jotenkin ihmeellinen, epätoivoinenkin ajatus siitä, että jospa tämä kaikki onkin vain unta ja kohta herään ja kaikki onkin hyvin. Mutta heräämistä ei tapahdu. Ja kaikki ei ole enää koskaan hyvin. Mutta elämä jatkuu.

Tänään alkoi taas uusi elämä. Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Se on täysin totta. Monta kertaa olen sulkenut oven luullen, että ei ole uusia ovia, mutta aina on löytynyt uusi ovi. Joskus läheltä, joskus kaukaa. Muistan kun minut jätettiin ensimmäisen pitkän seurustelusuhteen jälkeen, sanoilla, joita en voi tähän kirjoittaa. Olin aivan varma, että elämä loppuu siihen paikkaan. Näin vain mustaa. Olin 22v. Jos olisin tiennyt, että siitä hetkestä alle kahden vuoden päästä olen äiti ja onnellisessa parisuhteessa, en todellakaan olisi uskonut. Nyt tuon äitiyden mahdollistanut ihminen on pian 17- vuotias. Ja sama parisuhde on edelleen onnellinen.

Takaisin uuteen elämään..ja miksi se alkoi tänään! Suljin viimeisen kerran vuokra-asuntomme oven. Yksi vaihe elämässäni ja perheeni elämässä on nyt ohi. Välivaihe, jota elimme melkein neljä vuotta. Välivaihe, jossa ei oikein tiennyt, onko intu vai kala. Oli koti, mutta tunsin olevani koditon. Ei pystynyt asettumaan, oli levoton olo. Haave uudesta kodista oli niin voimakas, että se sattui. Unelma tuntui kaukaiselta, vaikka mieheni raatoi sen eteen kaksi vuotta tauotta. Samaan aikaan minä opiskelin ammattikorkeakoulututkinnon ja lapsemme harrastivat enemmän kuin koskaan. Nyt jälkeen päin voin vain ihmetellä, miten olemme selvinneet siitä hengissä ja yhdessä.

Nyt on aika. Taas. Aloittaa uusi elämä. Se ei tarkoita kuntokuuria tai joogamattoja. Se tarkoittaa kotia. Aika tehdä koti ja nauttia siitä. Se tarkoittaa rauhoittumista, ei turhaa hötkyilyä mihinkään suuntaan. Se tarkoittaa hyvän huomaamista hetkessä, iltasatuja. Se tarkoittaa henkistä hyvää oloa, paitsi fyysitä rakennusta, taloa, myös henkistä kotia, rauhallisuutta. Elämä on nyt, nautitaan siitä.