Kuukausi: huhtikuu 2015

Elän lakkaamattomassa vuorovaikutustulvassa. Se alkaa aamusta oman perheeni kanssa. Jatkuu päiväkodissa hoitajan kanssa kun vien lapseni sinne. Työmatkalla kuuntelen radiota. No, tavallaan vuorovaikutusta sekin. Ainakin radiosta minulle. Hiljaisuuttakin olisi hyvä joskus kuunnella. Työpaikkani oven avatessani vuorovaikutus jatkuu lasten, heidän vanhempiensa sekä työkavereideni kanssa. Koko päivän. Kotimatkalla yleensä puhelu kotiin. Onko kaikki kotona keiden pitääkin olla. Sitten puhelu miehelle, kuka hakee kenetkin ja mistä ja vie mihinkin ja mihin aikaan. Hyvä. Nähdään kohta! Kotona lapset. Jokaisella läsnäolevalla asiaa, jokaista täytyisi jaksaa kuunnella. Tärkeät asiat ensin. Sitten vasta itse, ehkä hetki nojatuolissa enne ruoka- ja kuljetusrumbaa. Onko se vuorovaikutusta? Teet, viet, haet, huollat, peset, kuivaat, kuuntelet, siivoat, järjestät. Voiko pyykkien kanssa olla vuorovaikutuksessa? Minä ainakin olen. Kilttejä ne ovat, eivät purnaa ja menevät nätisti kuivausrumpuun. Tulisivat vielä itse poiskin ja kaappiin asti 🙂

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän osaan arvostaa rauhaa ja hiljaisuutta. Haikeaakin on. Pois ovat pieni esikoinen ja toinenkin minun helmoistani. Tätä kirjoittaessani ovat molemmat harrastustensa saattelemana ympäri Suomea. Ei haluaisi päästää, mutta pidättääkään ei voi. Onneksi on vuorovaikutus.  Ja some! Voi olla reaaliajassa yhteydessä; miten kisat meni, miten peli sujui, kai olette ehjiä, kotona odotetaan jo! Kunpa nuori vain muistaisi vastata. Olla vuorovaikutuksessa vanhempansa kanssa.

Koko elämä on yhtä vuorovaikutusta. Jokainen päivä, jokainen kohtaamani ihminen on erilainen. Vuorovaikutus on aina erilaista eri ihmisten kesken. Vuorovaikutukseen vaikuttaa moni asia. Se ei aina ole helppoa ja uuvuttavaakin se välillä on. Odotukset, toiveet, tavoitteet ovat erilaisia. Kaikki ne vaikuttavat siihen, miten vuorovaikutus minun ja toisen osapuolen kanssa onnistuu. Ja joskus käy niinkin, että toinen luulee, että hyvin meni ja toisen mielestä ei mennytkään. Tulee ristiriita ja niitä joko ratkotaan tai sitten ei. Toinen ehkä haluaisi ratkoa, toinen ei edes ajattele, että mitään pitäisi ratkoa. Tulee kitkaa vuorovaikutukseen ja ollaan jo noidankehän tiellä. Ei ole helppoa ei!

Olisi kamalan mukavaa, jos vuorovaikutus sujuisi aina minun haluamallani tavalla. Yritän kuitenkin muistaa, että se ei ole mahdollista. Vieläkin, jo melko monta vuotta puolisona, äitinä ja työelämässä olleena, opin joka päivä uutta vuorovaikutuksen saralla. Ja lapset eivät suinkaan ole se vähäisin opettaja! Tosin, lasten kanssa on monta kertaa paljon helpompi olla vuorovaikutuksessa kuin aikuisten kanssa. Lapsi on yleensä suora, aito ja rehellinen ja jos täytyy neuvotella, lapsi yleensä ymmärtää kun asian perustelee. Joskus ei tietenkään ymmärrä ja silloin aikuisen vain täytyy todeta, että näin on ja näillä mennään. Aikuisten kanssa on paljon vaikeampaa. Miksi? Olisi niin paljon helpompaa aikuistenkin kesken, jos olisimme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa aidosti, ilman piilomerkityksiä, rehellisesti ja avoimesti. Kuin lapset! Meillä ainakin nuorimmat lapset ovat vuorovaikutuksessa aidosti, rehellisesti, äänekkäästi, jatkuvasti…

 

Kokoonnumme suvun kesken pääsiäisaterialle; kolme sukupolvea. Töissä on juteltu viidenkin sukupolven perheestä: työkaverillani, joka on itse jo isoäiti, on vielä mummo tässä maailmassa. Uskomatonta! Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä tietoisemmaksi tulee ajan kulumisesta ja sukupolvien ketjusta. Ja sitä arvokkaammaksi pääomaksi oman (ja miehen) suvun historia tulee.

Mieheni isä on ollut sotalapsena Ruotsissa ja siitä tuli pääsiäisaterialla juttua. Onhan nämä jutut kuultu ennenkin, mutta kerta toisensa jälkeen ne nousevat puheissa esille. Merkittäviä muistoja. Mieheni isä on noin neljävuotiaana lähetetty Ruotsiin Suomen sotaa pakoon. Ja hän vietti Ruotsissa monta vuotta. Perhe, jossa hän asui, oli hyvä perhe ja he olisivat halunneet pitää pojan. Pojan äiti kuitenkin halusi lapsensa takaisin, ja niin hän palasi Suomeen monta vuotta myöhemmin, Turkuun, suomenkielen unohtaneena ja melkein oman äidinkin. Tuntuu täysin käsittämättömältä, että joutuisin lähettämään oman neljävuotiaani ulkomaille jonnekin, enkä tietäisi varmuudella, näenkö häntä enää koskaan.

Mieheni isän juuret ovat syvällä Venäjän mullassa. Anoppi on tutkinut sukua ja siitäkin tulee puhetta melko usein. Nuorempana ei sukututkimus voinut vähempää kiinnostaa, mutta mitä enemmän itselle tulee vuosia sitä enemmän omat ja lasten juuret alkavat kiinnostaa. Lapsissani virtaa, ainakin teoriassa, venäläistä verta. Boris-pappa Pietarista oli totista totta muutama sukupolvi sitten! Olisipa mielenkiintoista tutkia omaakin sukua. Sitähän riittäisi! Minulla on yli neljäkymmentä serkkua! Serkkujen lapsia ja heidän lapsiaan…en edes tiedä kuinka monta. Paljon erinomaisia tarinoita löytyisi varmasti sieltäkin. Yksi tarina olisi mielenkiintoista selvittää paremmin: äitini veli oli aikoinaan Sirkus Sariolassa töissä. Hän olikin varsinainen taiteilija, asui välillä Ruotsissa ja joskus ilmestyi meillekin. Hän osasi kirjoittaa uskomattoman hienolla käsialalla ja söi aamuisin raakoja kananmunia.. Toinen veli oli myöskin taiteilija, pianisti, ja soittaminen ja juhliminen meni perheenkin edelle. Tänä päivänä perheen lapset olisi varmuudella otettu huostaan, mutta silloin 1960-luvulla..se oli luovuutta! Isompi sisko hoivasi pienempää ja kun tytöt olivat nipinnapin toisella kymmenellä he muuttivat kahdestaan asumaan Helsinkiin. Huh huh! Kunnon aikuisia heistä kuitenkin kasvoi, ja erinomaisia serkkuja 🙂 Äitini suvussa on paljon taiteilijoita; musiikillisesti lahjakkaita pianisteja on monta. Liekö isältään perineet musikaalisuuden. Kalle-pappaa en kosaan ehtinyt nähdä. Hän kuoli kun äiti oli vielä nuori.

Viime kesänä kokoontui juurikin äidin puoleisen suvun serkut yhteen. Vietimme ikimuistoisen viikonlopun yhdessä, maalla ja merellä,  ja tietysti suvun vaiheita muistellen ja jokainen kertoi muistojaan kuka kenestäkin. Vaikka mitään muuta yhteistä ei ihmisistä löytyisi, niin se, että on sukua, vaikka niinkin läheistä kuin serkku, yhdistää. Samat tärkeät ihmiset ovat niin lähellä sukupuussa, että vääjäämättäkin löytyy yhteisiä muistoja. Sisaruksista puhumattakaan. Sisar on samaa lihaa ja verta vaikka mikä olisi. Minulla on muutama ystävä, ketkä ovat ainoita lapsia. En osaa kuvitella, minkälaista olisi jos olisin ollut perheeni ainoa lapsi. Tietysti ei osaa kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan ollut, mutta ehkä silti jotain puuttuisi. Kyllä, muistan lapsena kuvitelleeni (ja vähän toivoneenikin), että olisin ainoa lapsi. Saisin auton takapenkin yksin itselleni ja saisin vanhempien jakamattoman huomion. Silti, kaikki muistot lapsuudesta ovat sellaisia, missä touhuttiin yhdessä sisarusteni kanssa; milloin leireiltiin teltassa, milloin leikittiin kotia. Toivon, että välit sisaruksiini säilyvät sellaisina, että joskus voisimme muistella yhteistä lapsuutta yhdessä, vaikka pääsiäisaterialla.