Kyllä, todella tunnelmallista oli seurata oman lapsen vanhojentansseja! Se oli tilaisuus, jossa tunsin ylpeyttä tyttärestäni. Toki olen muutenkin tuntenut, mutta juuri siinä, kun näin hänen tanssivan kauniimpana kuin koskaan, muiden mukana, tunsin todella olevani onnellinen kun saan olla hänen äiti.
Tanssien eteen oli tehty valtavasti töitä. Ei todellakaan riitä, että opetellaan tanssimaan – ja sitäkin on harjoiteltu monta viikkoa – toistakymmentä tanssia. Kokonaisuuteen kuuluu paljon järjestelyjä alkaen aamulla kello viisi kampaajalta ja jatkuen ohjelmantäyteisenä iltaan kello yhdeksään kun tanssit on vanhemmillekin tanssittu. Pitkä päivä mutta varmasti ikimuistoinen.
Itse olin mukana vanhojentansseissa vuonna 1992. Silloin jokaisella tytöllä oli ”vanha” puku. Tänä päivänähän tanssit ovat täynnä mitä upeimpia juhlapukuja – eikä todellakaan halpoja! Upeita puvut olivat ennenkin, eihän sitä muusta tiennyt. Minulla oli isosiskoni edellisenä vuonna käyttämä puku, tottakai. Tummansininen, rusetti peffan päällä…tunsin olevani prinsessa niin kuin varmasti jokainen muukin tyttö, En saanut haluamaani tanssiparia, toinen tyttö oli hänet jo varannut. Harmitti, mutta minkäs teit. Sain itselleni vieraan pojan ja ehkä ainoa, mitä hänelle puhuin oli, että ”katsokin, ettet sitten laske ääneen!” Ei laskenut.. Mutta itse tanssit..todella hienoa oli tanssia isossa porukassa hienoja kuvioita. Voi kun vieläkin osaisi ne! Muutamia samoja tansseja oli tyttärenkin juhlassa..!
Tuntuu oudolta, että oma lapsi kokee samoja asioita, mitä itse hyvin muistaa kokeneensa, kuten nyt nämä tanssit. Yhdet rippijuhlat meillä on jo takana ja ensi kesänä seuraavat..Muistan hyvin oman rippileirin ja juhlat.
(Rippileirillä vuonna 1989 istuimme yläsängyssä ja isonen yritti saada meitä keskittymään Raamatun saloihin. Tuokion sisällöstä en muista mitään, mutta sen muistan, kuinka vastakkaiselta sängyltä eräs poika heitti minua lyijytäytekynällä…onneksi meni ohi ja osui seinään ja jäi siihen pystyyn. Poika kyllä pelästyi ja minäkin – jos se olisi osunut vaikka minun silmään… luonnollisesti olin loppuleirin pojalle vihainen..minkäänlaiset lepyttely-yritykset eivät auttaneet!)
Jonkin ajan kuluttua on ylioppilasjuhlat ja opiskelemaan lähteminen (tai oikeastaan opiskelujen jatkaminen, sillä kovaa työtä lukio tänä päivänä on! En varmaan itse selviytyisi siitä enää..) Onneksi on vielä yksi lapsi päiväkodissa..kuopus aloittaa syksyllä esikoulun. Etappi sekin! Vanhin lapsi tulee syksyllä täysi-ikäiseksi. Autokoulu ja ajokortti on pian vuorossa – ja ensimmäisen auton hankinta.. Ja sitten varmaan se, mistä en pysty vielä edes kirjoittamaan. Itse lähdin lapsuudenkodistani 17-vuotiaana Ruotsiin..