Kuka lienee keksinyt sanoa, että puutarhanhoito on terapiaa? Hän on tismalleen oikeassa. Paitsi, että se ON terapiaa, siellä myös ajantaju katoaa. Tunti pihanperällä ei ole yhtään mitään. Puoli päivää menee helposti, koko päivä myös melko vaivatta. Välillä kun keittää kahvit, käy kannustamassa junioria futiskentän laidalla ja tekee ruoan niin voi taas hyvällä omalla tunnolla jatkaa. Paitsi että ruoka on edelleen tekemättä.. No, nyt on hyvä hetki grillata (lue: isäntä grillaa) ja istua hetkeksi ennen nukkumaan menoa ja uutta työviikkoa.
Omassa puutarhassa on jotain erityistä. Vuokralla asuessamme en kokenut suuria intohimoja kukkapenkkiä kohtaan. Mutta siinä pihassa, minkä on itse valinnut ja mitä itse maksaa (!) on jotain enemmän. Jokainen pensas, joita vielä ei montaa ole, on valittu tarkoin ja juuri siihen paikkaan, missä se on. Ruohon nyppiminen pensaan ympäriltä, mullan ja katteen lisääminen, se on taidetta. En vielä ole kovin kokenut puutarhuri, mutta sen minäkin olen jo huomannut, että työn jäljen näkee heti. Siistitty pensas, leikattu ruoho, ihan tuoksu!
Siinä kyykkiessä ja nyppiessä ehtii olemaan omien ajatusten kanssa ihan kahdestaan. Rauhassa. Kännykkä ei todellakaan ole mukana ulkona (tämä edellyttää sitä, että kaikki perheenjäsenet ovat kotona tai ainakin lähistöllä). Kännykän jopa unohtaa hetkeksi. Kannattaa kokeilla! Ruohotupsuja pihallamme kasvavan mustikkapensaan ympäriltä leikatessani palasin ajatuksissani alkuun. Siihen alkuun kun asuimme mieheni kanssa ihan muualla, pääkaupunkiseudulla. Saimme päähämme, että haluame rakentaa oman talon ja nopeita liikkeissämme kun olemme, marssimme lähimpään pankkiin kertomaan tilanteestamme ja toiveistamme. Pankin virkailija kuunteli meitä hetken ja totesi sen jälkeen ykskantaan, että meillä ei ole koskaan mahdollisuutta rakentaa taloa. Lähdimme pankista melkoisen ällistyneinä ja epäuskoisina ulos. Tämä ei suinkaan lannistanut meitä, koska meillä ole vakaa usko itseemme. Miten niin MUKA emme voisi rakentaa taloa?? Mikäs sen nyt estää! Lainaa vaan ja tuumasta toimeen..
Näistä kokemuksista on nyt kulunut noin viisitoista vuotta ja tässä ollaan kaksi taloa rakentaneina. Emme koskaan ajatelleet, että emme pystyisi tähän. Hetkiä, jolloin usko horjui muista syistä, on ollut paljon. Talon rakennus on aina sujunut kohtalaisen helposti, ainakin minun näkökulmastani..Tai sitten aika kultaa muistot..Helpolla en suinkaan tarkoita sitä, ettei se olisi ollut rankkaa miehelleni. Aivan varmasti on ollut. Ja hänen isälleen. Appiukon panostus kahteen taloomme – sitä ei millään rahalla pysty koskaan korvaamaan. Mutta helposti siihen nähden, että mitään valtavan suuria takapakkeja ei ole tullut, kuten että talo olisi palanut tai budjetti mennyt jotenkin aivan pieleen. Rakentamiset ovat menneet suurin piirtein suunnitelmien mukaan. Kolmatta taloa ei kuitenkaan koskaan tule. En usko, että perheestämme kukaan kestäisi sitä.
Alkavan viikon teema on rippijuhlat, joita juhlimme tulevana sunnuntaina. Viisitoista vuotta tulee tänä kesänä myös siitä kun tein raskaustestin appiukon syntymäpäiväjuhlissa. Viisitoista vuotta on pitkä aika, mutta mennyt nopeasti kun taakse päin ajattelee. Onneksi en tiennyt, mitä kaikkea vuodet tulevat sisältämään, olisi voinut alkaa huimaamaan. Viisitoista vuotta eteen päin – ei, sitä ei pysty ajattelemaan. Parasta vain elää nykyhetkessä ja alkaa listaamaan asioita, joita ensi viikolla täytyy tehdä juhlia varten.
Kun on saanut paljon, on hyvä oppia tulemaan iloiseksi pienestä. Kuten siitä, että kirsikkapuu sai katetta ympärilleen tai siitä, että raparperi ei ole kuollut – ainakaan vielä.