Muisti on jännä juttu. Välillä muistan mitä epäolennaisimpia asioita, kuten Englannin prinsessa Beatricen syntymäpäivän (8.8.1988), tai vuosia sitten matkalla Naantalin Muumimaailmaan sattumalta tapaamani kaksosten nimet (Maisa ja Veikka) ja sen, että juuri heistä oli vuosia myöhemmin juttu Me Naisissa (näyttelijä Minna Haapkylän siskon lapset) ja muistin nähneeni heidät puiston penkillä, siellä Naantalin kirkon kupeessa kuumana kesäpäivänä.
Sitä en muista, mitä lapsellani oli päällä päiväkodissa viime viikolla, tai mitä söimmekään päivälliseksi kolme päivää sitten. Töissä kaikki paperini ovat sekaisin, vaikka oikeasti olen järjestyksen ihminen. Sekaisuudesta johtuen, en löydä mitään, jos muistankin, mitä olen etsimässä. Ja mitään en muista, jos se ei lue kalenterissani. Minulla on neljä kalenteria käytössä: kännykkäkalenteri (johon merkitsen akuutit merkitsemisen tarpeet ja siirrän ne sieltä myöhemmin paperiseen versioon), töissä paperinen kalenteri (työasioita varten, mutta myös kotiasioita, koska josku kotiasiat vaikuttaa työhön ja päinvastoin. Niin ja töissä on työasioihin yhteiskäytössä kaksi kalenteria), kotona Kotilieden seinäkalenteri (kaikkia menoja varten) ja seinällä vielä viikkokalenteri, joka päivitetään joka viikko ja jossa on jokaiselle perheenjäsenelle oma sarake. Muuten mistään ei tulisi mitään. Täytyykö olla näin paljon muistamista, ettei yksi kalenteri riitä?? Kun siltikin asioita unohtuu. Ei kai ole ihme, että ruuhkavuosia elävän äidin (ja isän) aivot ylikuormittuvat ja deletoivat joskus (usein) einiinpakollisiaasioita mielestä. Tärkeimmät asiat kun muistaa (lapset, syö, pue päälle, syö, kirjoita blogia) niin elämä on kait aika mallillaan. Vanhempainiltojen tai kotiavainten unohtamiset ovat perussettiä. Niitä ei lasketa..
Mieheni unohti kylläkin kerran hakea lapsemme hoidosta! Oli hänen vuoronsa hakea lapsi päiväkodista (minä toivuin kuopuksemme synnytyksestä kotona) ja hän tuli iloisena kotiin. Kysyin, missä tyttö on? Mieheni luuli sen olevan hauska leikki kunnes näki ilmeestäni, että tästä oli leikki kaukana. Siinä lenteli muutama ärräpää (mieheltä) ja mies lähti – voisiko sanoa liukkaasti – hakemaan lasta hoidosta. Oli kuulemma soittanut vielä matkalta hoitoon, että tulossa ollaan! Tyttö muistaa vieläkin, kuinka isä unohti hänet päiväkotiin.. Itse olen unohtanut vain kaksi isoa kauppakassia ruokakaupan kassalle (olin maksanut ja pakannut ostokset).. Kotimatkalla vaunut alkoivat tuntua epäilyttävän kevyiltä..kas, ostokset olivat jääneet kiireessä kassan viereen nätisti odottamaan nostamista vaunujen tavarakoriin. Nolona ja punaisena kuin vastakeitetty rapu hipsin takaisin kauppaan ostoksia hakemaan. Sillä hetkellä olin varma, että kuolen häpeästä. Selvisin. Selvisin siitäkin kun kerran kaupassa ollessani huomasin roskapussin olevan edelleen siellä vaunujen alaosassa (Aikanaan kerrostalossa asuessamme kun roskatkin tuli vietyä samalla kun lähti muutenkin kahdeksannesta kerroksesta ulos..) Silloin toivoin vain, etteivät kakkavaipat haisisi kovin laajalti ja hoidin ostokset erittäin nopeasti..
p.s. Serkkuni unohti kerran uimahousut jalasta uimahallissa. Huomasi asian pulahtaessaan altaaseen 😀 Sellaista ei sentään minulle ole tapahtunut..ainakaan vielä.