Kategoria: Yleinen

Elän elämääni jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kotona sekä töissä. Olen aina halunnut työskennellä ihmisten parissa ja niin olen onneksi saanut tehdäkin. Lukuun ottamatta muutamaa kuukautta kännykkätehtaalla sekä yhtä kesää tomaattitarhalla. Ja kyllä oli erilaista kun kännykkä ei paljon jutellut eikä sille tarvinut jutella. Tomaatitkin olivat hiljaisia. Tomaattitarhurin ura loppui lyhyeen järisyttävän allergian takia, joten sekin ei-ihmisvaihtoehto oli pian poissuljettu.

Jossain vaiheessa kuvittelin olevani jopa hyvä vuorovaikuttaja. Omat lapset ja parisuhde olivat tähän hyvin koulineet. Töissä eri paikoissa koin olevani vastuullinen ja hyvä työkaveri. Myös ystävien kanssa homma niin sanotusti luisti. Tiettyyn pisteeseen asti.

Niin kauan homma toimii kun olet samaa mieltä sen hankalimman tyypin kanssa. Hankala tyyppi mellastaa ja tekee kaiken oman pään mukaan, huolimatta siitä, mitä on sovittu. Niin kauan kuin myötäilet häntä, olet hänen suosiossaan, etkä mellastuksen kohteena. Selän takana kaikki puhisevat kun hankala tyyppi on niin hankala ja siihen pitäisi puuttua. Mutta kukaan ei puutu kun siihen olisi tilaisuus.Yhteisen pöydän ääressä kukaan ei sano mitään. Paitsi sitten joku onneton ja yhtäkkiä kaikki syy onkin hänessä.

Puhuttaessa erityisesti työtiimistä nousee usein herkästi esille erilaisissa työyhteisöilloissa yms se, minkälainen on hyvä työporukka, työpaikka, tiimi, ryhmä, ammattilaiset, toimijat… Lähes poikkeuksetta kaikki läsnäolevat toitottavat kuin yhdestä suusta: Hyvä tiimi on sellainen, jossa on toimiva vuorovaikutus ja ollaan avoimia ja rehellisiä toisille! Sen jälkeen kukin myhäilee omaa hyvyyttään ja uskottelee itselleen ja muille, että minä ainakin olen juuri tällainen: avoin ja rehellinen ja hyvä työkaveri toisille. Tuen omalla toiminnallani hyvän työilmapiirin syntymistä juuri olemalla avoin ja rehellinen.

Tähän päivään asti olen luullut, että tämä on totta! Kuinka naurettavan väärässä olenkaan ollut. Olen uskonut sinisilmäisesti, että ihmiset todella tarkoittavat tätä ja haluavat pyrkiä tähän. Olen luullut, että avoimuus tarkoittaa kaikille samaa, samoin rehellisyys ja hyvä työkaveruus. Kuinka olenkaan voinut olla niin lapsellinen, että olen uskonut tällaiseen pinnalliseen löpinään! Jokaisessa työpaikassa olen törmännyt ainakin yhteen hankalaan tyyppiin. Olen ajatellut, että se on ennemminkin luonnon laki kuin sattumaa. Hankalia ihmisiä on aina. Itse olen mennyt lukkoon hankalien ihmisten edessä, enkä ole juuri koskaan niin sanotusti noussut barrikadeille.

Nyt olen saanut tuta, että avoimuushan tarkoittaakin kaikille eri asiaa. Minulle avoimuus tarkoittaa sitä, että asioista puhutaan oikeasti avoimesti ja rehellisesti, niin kuin asiat ovat. Asiat asiana. Avoimuus toiselle voikin tarkoittaa sitä, että myötäillään toista kaikessa ja ollaan samaa mieltä, vaikkei oikeasti oltaisikaan. Avoimuus tarkoittaa toiselle sitä, että uskotaan toisen valheet eikä väitetä vastaan, koska vastaan sanomista tällä tavalla avoin ihminen ei halua kuulla. Tällä tavoin avoin ihminen haluaa, että kaikki ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei siedä, että näin ei ole. Tällä tavalla avoin ja ennen kaikkea rehellinen ihminen katsoo oikeudekseen suurennella asioita ja suorastaan valehdella, keksiä itselle parhaiten sopivia totuuksia. Tällä tavalla avoin ja rehellinen ihminen osaa myös hienosti tirauttaa kyyyneleen sopivaan paikkaan näyttääkseen itse juurikin niin avoimelta ja rehelliseltä kuin vain ihminen olla voi.

Avoin ihminen ei tervehdi aamuisin työkaveria eikä reagoi työkaverin tervehtimiseen. Koska hän on sellainen persoona. Hämmentynyt työkaveri mainitsee joskus asiasta yhteisessä palaverissa ja saa välittömästi palautteen: toisen persoonaa ei arvostella! Hämmentynyt työkaveri jättää kuulemma kerran sanomatta huomenta avoimelle työkaverille. Tämän seurauksena istutaan isommalla kokoonpanolla avoimen ihmisen pyynnöstä palaverissa ja tämä hämmentyneen työkaverin kuulemma kerran tapahtunut tervehtimättömyys on avoimen työkaverin mielestä kosto.

Hämmentynyt puolustaa itseään sanomalla, että kyllä mielestään aina tervehtii aamuisin tullessaan paikalle. Isomman kokoonpanon mielestä hämmentynyt on tunteiden vallassa ja vihainen kun on jättänyt tervehtimättä. Avoin lisää vettä myllyyn ja kertoo, kuinka hämmentynyt oli tämän julman tervehtimättömyyden lisäksi kehdannut mainita avoimelle tämän tekemättömistä töistä! Palaute tulee taas välittömästi: tekemättömistä töistä ei saa mainita ja mainitsija voi tehdä ne itse jos niin häiritsevät!

Mitä olen oppunut avoimuudesta ja rehellisyydestä? Älä ole sellainen. Älä ainakaan ota ongelmia puheeksi, äläkä missään nimessä julkea puhua asiasta asianosaiselle. Rehellinen ihminen on aina samaa mieltä toisten kanssa, vaikkei oikeasti olisikaan. Hankala ihminen ei ole.

Menin sitten lupautumaan koittamaan sokeritonta arkea. Lupaamaan itselleni (ja siskolle). Miksi? Hyvän olon etsimisen (ja löytämisen?) takia. En myöskään keksinyt yhtään syytä, miksi pitäisi sitä makeaa mössöä tunkea sisäänsä. Ihminenhän ei sokeria tarvitse, vaikka hyvin usein luulee tarvitsevansa. Minäkin olen luullut tarvitsevani vähintään perjantai-iltaisin ison pussin sokeria sisuksiini – hetkeksi tulee nautinto – sen jälkeen olo onkin jo kaikkea muuta.

Omien tapojen muuttaminen ei ole helppoa. Monta viikkoa meni, että olin jo päättänyt vähentää sokeria radikaalisti, mutta silti ostin sen perjantaipussin itselleni ja perheenjäsenille myös. Tämän kerran vielä..puolustelin itselleni. Ei tarvinnut kauaa käydä jaakobin painia karkkihyllyllä kun jo olin pussi ostoskärryissä kassalla. En ole viitsinyt laskea, kuinka paljon rahaakin karkkeihin on kaikkina näinä vuosina kulunut. Parempi onkin etten laske. Voisi tulla sokki.

Päätin siis lopettaa perheemme perinteen – karkkipäivän. Julmasti ja yhtäkkiä ja ihan yksin päätin tämän. Keneltäkään kysymättä. Ensimmäinen perjantai tämän päätöksen jälkeen tuli ja lapset olivat todella epäuskoisia – siis oikeesti, äiti!?! Ja toisille kuulutettiin, että ”äiti on lopettanut karkkipäivän meiltä kysymättä!!” Törkeetä! Ei voi olla totta. Mä menen ainakin sit itse ostamaan jne jne. No, eipä lähtenyt itse ostamaan, vaikka uhosi. Mielestäni reaktio tähän järisyttävään elämäntavan muutokseen oli kuitenkin hyvin hillitty verrattuna siihen, mitä odotin – vähintään itkupotkuraivareita nuorimmilta. Mielessäni ajattelin, että todellisuudessa lapsetkin ovat tarvinneet tätä, koska eivät protestoineet sen enempää.

Pari seuraavaa perjantaita menikin kuin huomaamattaan ohi karkin suhteen. Kukaan ei kysynyt mitään. Minun teki kyllä mieli kuuluttaa (kaikille), että huomaatteko, ei ostettu karkkia, jippii!! Pidättäydyin, mutta mielessäni olin todella tyytyväinen. Tämähän meni hienosti. Juttelimme kyllä tästä jälkikasvun kanssa ensimmäisenä karkittomana perjantaina. Totesin, että herkkuja saa kuitenkin koko ajan; on kaiken maailman juhlia, synttäreitä, jouluja, juhannuksia yms yms. missä saa herkkuja ja ostan niitä meillekin kun on aihetta. Kyllä ne taisivat sen ymmärtää ja uskon oikeasti, että he tarvitsivat tämän, vähintään yhtä paljon kuin minä.

Karkit olivatkin se helpoin osuus. Kaiken muun sokerin välttäminen on vaikeampaa. Sitä on joka paikassa. En toki ala absolutiksi tämänkään suhteen, mutta kuitenkin minulle kiitos niin vähän sokeria arkena kuin järjissä pysyminen mahdollistaa.. Unohdin täysin sokerittoman linjani kun kuulin,että työkaveri oli leiponut omenapiirakkaa.. ei kun kahvitauolle ja jääkaapille ja vaniljakastiketta päälle.. Siinä mutustellessani sen muistin, mutta hei – oli sentään perjantai 😉

Kuka lienee keksinyt sanoa, että puutarhanhoito on terapiaa? Hän on tismalleen oikeassa. Paitsi, että se ON terapiaa, siellä myös ajantaju katoaa. Tunti pihanperällä ei ole yhtään mitään. Puoli päivää menee helposti, koko päivä myös melko vaivatta. Välillä kun keittää kahvit, käy kannustamassa junioria futiskentän laidalla ja tekee ruoan niin voi taas hyvällä omalla tunnolla jatkaa. Paitsi että ruoka on edelleen tekemättä.. No, nyt on hyvä hetki grillata (lue: isäntä grillaa) ja istua hetkeksi ennen nukkumaan menoa ja uutta työviikkoa.

Omassa puutarhassa on jotain erityistä. Vuokralla asuessamme en kokenut suuria intohimoja kukkapenkkiä kohtaan. Mutta siinä pihassa, minkä on itse valinnut ja mitä itse maksaa (!) on jotain enemmän. Jokainen pensas, joita vielä ei montaa ole, on valittu tarkoin ja juuri siihen paikkaan, missä se on. Ruohon nyppiminen pensaan ympäriltä, mullan ja katteen lisääminen, se on taidetta. En vielä ole kovin kokenut puutarhuri, mutta sen minäkin olen jo huomannut, että työn jäljen näkee heti. Siistitty pensas, leikattu ruoho, ihan tuoksu!

Siinä kyykkiessä ja nyppiessä ehtii olemaan omien ajatusten kanssa ihan kahdestaan. Rauhassa. Kännykkä ei todellakaan ole mukana ulkona (tämä edellyttää sitä, että kaikki perheenjäsenet ovat kotona tai ainakin lähistöllä). Kännykän jopa unohtaa hetkeksi. Kannattaa kokeilla! Ruohotupsuja pihallamme kasvavan mustikkapensaan ympäriltä leikatessani palasin ajatuksissani alkuun. Siihen alkuun kun asuimme mieheni kanssa ihan muualla, pääkaupunkiseudulla. Saimme päähämme, että haluame rakentaa oman talon ja nopeita liikkeissämme kun olemme, marssimme lähimpään pankkiin kertomaan tilanteestamme ja toiveistamme. Pankin virkailija kuunteli meitä hetken ja totesi sen jälkeen ykskantaan, että meillä ei ole koskaan mahdollisuutta rakentaa taloa. Lähdimme pankista melkoisen ällistyneinä ja epäuskoisina ulos. Tämä ei suinkaan lannistanut meitä, koska meillä ole vakaa usko itseemme. Miten niin MUKA emme voisi rakentaa taloa?? Mikäs sen nyt estää! Lainaa vaan ja tuumasta toimeen..

Näistä kokemuksista on nyt kulunut noin viisitoista vuotta ja tässä ollaan kaksi taloa rakentaneina. Emme koskaan ajatelleet, että emme pystyisi tähän. Hetkiä, jolloin usko horjui muista syistä, on ollut paljon. Talon rakennus on aina sujunut kohtalaisen helposti, ainakin minun näkökulmastani..Tai sitten aika kultaa muistot..Helpolla en suinkaan tarkoita sitä, ettei se olisi ollut rankkaa miehelleni. Aivan varmasti on ollut. Ja hänen isälleen. Appiukon panostus kahteen taloomme – sitä ei millään rahalla pysty koskaan korvaamaan. Mutta helposti siihen nähden, että mitään valtavan suuria takapakkeja ei ole tullut, kuten että talo olisi palanut tai budjetti mennyt jotenkin aivan pieleen. Rakentamiset ovat menneet suurin piirtein suunnitelmien mukaan. Kolmatta taloa ei kuitenkaan koskaan tule. En usko, että perheestämme kukaan kestäisi sitä.

Alkavan viikon teema on rippijuhlat, joita juhlimme tulevana sunnuntaina. Viisitoista vuotta tulee tänä kesänä myös siitä kun tein raskaustestin appiukon syntymäpäiväjuhlissa. Viisitoista vuotta on pitkä aika, mutta mennyt nopeasti kun taakse päin ajattelee. Onneksi en tiennyt, mitä kaikkea vuodet tulevat sisältämään, olisi voinut alkaa huimaamaan. Viisitoista vuotta eteen päin – ei, sitä ei pysty ajattelemaan. Parasta vain elää nykyhetkessä ja alkaa listaamaan asioita, joita ensi viikolla täytyy tehdä juhlia varten.

Kun on saanut paljon, on hyvä oppia tulemaan iloiseksi pienestä. Kuten siitä, että kirsikkapuu sai katetta ympärilleen tai siitä, että raparperi ei ole kuollut – ainakaan vielä.

Kyllä, todella tunnelmallista oli seurata oman lapsen vanhojentansseja! Se oli tilaisuus, jossa tunsin ylpeyttä tyttärestäni. Toki olen muutenkin tuntenut, mutta juuri siinä, kun näin hänen tanssivan kauniimpana kuin koskaan, muiden mukana, tunsin todella olevani onnellinen kun saan olla hänen äiti.

Tanssien eteen oli tehty valtavasti töitä. Ei todellakaan riitä, että opetellaan tanssimaan – ja sitäkin on harjoiteltu monta viikkoa – toistakymmentä tanssia. Kokonaisuuteen kuuluu paljon järjestelyjä alkaen aamulla kello viisi kampaajalta ja jatkuen ohjelmantäyteisenä iltaan kello yhdeksään kun tanssit on vanhemmillekin tanssittu. Pitkä päivä mutta varmasti ikimuistoinen.

Itse olin mukana vanhojentansseissa vuonna 1992. Silloin jokaisella tytöllä oli ”vanha” puku. Tänä päivänähän tanssit ovat täynnä mitä upeimpia juhlapukuja – eikä todellakaan halpoja! Upeita puvut olivat ennenkin, eihän sitä muusta tiennyt. Minulla oli isosiskoni edellisenä vuonna käyttämä puku, tottakai. Tummansininen, rusetti peffan päällä…tunsin olevani prinsessa niin kuin varmasti jokainen muukin tyttö, En saanut haluamaani tanssiparia, toinen tyttö oli hänet jo varannut. Harmitti, mutta minkäs teit. Sain itselleni vieraan pojan ja ehkä ainoa, mitä hänelle puhuin oli, että ”katsokin, ettet sitten laske ääneen!” Ei laskenut.. Mutta itse tanssit..todella hienoa oli tanssia isossa porukassa hienoja kuvioita. Voi kun vieläkin osaisi ne! Muutamia samoja tansseja oli tyttärenkin juhlassa..!

Tuntuu oudolta, että oma lapsi kokee samoja asioita, mitä itse hyvin muistaa kokeneensa, kuten nyt nämä tanssit. Yhdet rippijuhlat meillä on jo takana ja ensi kesänä seuraavat..Muistan hyvin oman rippileirin ja juhlat.

(Rippileirillä vuonna 1989 istuimme yläsängyssä ja isonen yritti saada meitä keskittymään Raamatun saloihin. Tuokion sisällöstä en muista mitään, mutta sen muistan, kuinka vastakkaiselta sängyltä eräs poika heitti minua lyijytäytekynällä…onneksi meni ohi ja osui seinään ja jäi siihen pystyyn. Poika kyllä pelästyi ja minäkin – jos se olisi osunut vaikka minun silmään… luonnollisesti olin loppuleirin pojalle vihainen..minkäänlaiset lepyttely-yritykset eivät auttaneet!)

Jonkin ajan kuluttua on ylioppilasjuhlat ja opiskelemaan lähteminen (tai oikeastaan opiskelujen jatkaminen, sillä kovaa työtä lukio tänä päivänä on! En varmaan itse selviytyisi siitä enää..) Onneksi on vielä yksi lapsi päiväkodissa..kuopus aloittaa syksyllä esikoulun. Etappi sekin! Vanhin lapsi tulee syksyllä täysi-ikäiseksi. Autokoulu ja ajokortti on pian vuorossa – ja ensimmäisen auton hankinta.. Ja sitten varmaan se, mistä en pysty vielä edes kirjoittamaan. Itse lähdin lapsuudenkodistani 17-vuotiaana Ruotsiin..

Näin joulun välipäivinä on hyvä tehdä tiliä menneen vuoden kanssa. Kieltämättä vuosi 2015 on ollut kohdallani yllätyksellisempi kuin olisin voinut ikinä kuvitella. On niitä yllätyksellisiä vuosia ollut ennenkin, eikä tämä siis tehnyt siinä poikkeusta. Oikeastaan sellaista seesteisen harmonista vuotta ei ole minulla koskaan ollutkaan. Tietysti kuka minkäkin kokee ja miten. Itse elän tunteella, joten vuoristorataa riittää!

Alkuvuodesta toteutui yksi suurimmista unelmistamme ja pääsimme muuttamaan uuteen kotiimme. Sen arvoa (enkä nyt tarkoita rahaa) ei voi mitenkään mitata! Ketkä historiamme tietävät, ymmärtävät tämän. Ja ketkä eivät tiedä, voin sen verran kertoa, että kun ensin menettää paljon ja sen jälkeen elää säästöliekillä monta vuotta, uudelleen sen tärkeän ja rakkaan saaminen takaisin on todella mahtavaa. Vaikka kotimme on fyysisesti meille aivan täydellinen niin henkinen koti on myös jotain, mitä en osaa edes sanoin kertoa. Koti <3.

Työ on valtavan tärkeä osa elämää. Vaikka töissä on käytävä, jotta pystyy elämään, täytyy työn minulle olla myös mielekästä. Työssä on monta ulottuvuutta, todellakaan vain palkkapäivä ei merkitse. Ja minun työssäni ollaan jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. On pieniä ihmisiä, isompia ihmisiä, joka päivä tavattavia ihmisiä, harvemmin tavattavia ihmisiä, itseään tärkeänä pitäviä ja vielä tärkeämpiä ihmisiä ym. Ja jokaisen kanssa pitäisi tulla toimeen. On erilaisia vaatimuksia – alhaalta ja ylhäältä – joita pitäisi täyttää – ja sitten vielä pitäisi olla itsevarma ja toimia välillä toisin kuin joku ihminen haluaa – pitäisi tietää myös omat rajat. Ei ole kuulkaa aina helppoa! Jos tämä kaikki kyseenalaistetaan, tunnet olevasi kuin norsu posliinikaupassa – liikut tai et liiku niin pieleen menee – tulee omia valintoja pohdittua enemmän kuin paljon. Kokemus auttaa peilaamaan asioita jossain perspektiivissä, mutta kun kohtaa jotain sellaista, mitä et ole osannut kuvitellakaan olevan olemassa, on todella vaikea todistaa itselle tai muille, että kyllä se tästä…Onneksi joskus minäkin osaan elää järjellä..rauhoitun ja perustelen järkisyillä, että nyt rauhassa, kyllä se tästä.. Tässä kohtaa vuotta voin todeta, että kyllä se siitä. Haasteita aina tulee olemaan, mutta kun vuori on ylitetty, ei mikään tunnu enää ylitsepääsemättömältä.

Facebook. Voisiko sanoa, että turhanpäiväinen aikasyöppö. Kyllä, itsekin roikun siellä ja se ärsyttää. Se koukuttaa, kun on pakko katsoa vartin välein, jos vaikka olisi tullut joku viesti. Tai tykkäys. Olen huomannut, että facebook on myös oiva vallan, joukkoon kuulumisen ja hylkäämisen väline. Ei olla tekemisissä, jos ei olla facekavereita. Ja kaikki puolitututkin pitäis hyväksyä kaveriksi. Ja annas olla jos poistat jonkun listoilta! Siinä meni ystävyys ikiajoiksi! Itse aika ajoin käyn läpi kaverilistaani ja poista surutta sieltä tyyppejä, joiden kanssa en ole pitkiin aikoihin ollut tekemisissä mitenkään, edes facebookin kautta. Mitä minä sellaisilla teen? Eri asia on tietyt vanhat ystävät, joiden kanssa ollaan joskus oltu paljonkin tekemisissä, mutta nyt on välimatkaa tai muita syitä, miksi ei olla nähty. On kiva facen kautta nähdä, mitä kaverille kuuluu. Ja uskon, että heistäkin on kiva nähdä, mitä minulle kuuluu. Mutta sitten on niitä, ketkä eivä koskaan päivitä omia kuulumisia tai mitään muutakaan sinne. Itse päivitän ahkerasti ja itse myös haluan päättää, ketkä niitä näkevät. Tunnen suurta surua muutaman ihmisen kohdalla, ketkä poistin juuri facebookistani. Se tunne, että suhde repii eikä anna mitään, on energiaa vievä. Useista yrityksistäni huolimatta tilanne ei ole korjaantunut. Uskon, että jos nämä ihmiset haluavat kuulua elämääni se tulee tapahtumaan, ihan ilman faceakin. Ja mistä se johtuu, että jotkin ystävyydet säilyvät vaikka välissä olisi vuosia ja satoja kilometrejä ja toiset eivät säily, vaikka matka tai aika ei ole esteenä?

Ensi vuoden lupaukseni on olla parempi äiti, vaimo, ystävä, työkaveri, ihminen, tehdä asioita, joista nautin itse ja joista nauttii perheeni, olla turhaan miellyttämättä ketään ja välttää energiaa vieviä ihmissuhteita. Muistan nauttia jokaisesta päivästä ja kuuntelen itseäni.

Hyvää Uutta Vuotta 2016!

Poika palasi tänään maailmalta. Uusia kokemuksia mieli ja reppu täynnä. Hieno mahdollisuus nuorelle ja mahdollisuus myös meille vanhemmille.. Onneksi viikon aikana oli työntäyteisiä päiviä ja meneviä iltoja, ettei liikaan ehtinyt miettimään, miten nuori siellä jossain pärjää. Muutaman päivän nuoremme olivat yhtä aikaa ulkomailla. Oma pääni oli täynnä ajatuksia – mitä jos… Ja mitään ei olisi voinut tehdä, jos jotain olisi sattunut. Onneksi he olivat hyvien ja osaavien ihmisten kanssa, mutta silti. Silti kun napanuora on venynyt äärimmilleen (Espanjaan), on se myös vanhemmalle kasvun paikka.

Tuntuu mahdottomalta uskoa, että vanhin lapsemme täyttää tuota pikaa kahdeksantoista vuotta. Hän on lain edessä aikuinen. Mahdotonta! Muistan hyvin kun itse täytin saman verran..vain hetki sitten! Ihanaa kun lapset kasvaa, mutta samalla haikeaa. Ajan kulun ymmärtää viimeistään tässä kohtaa. Itse olin ollut kahdeksantoistavuotiaana jo kaksi vuotta kihloissa… Se saaga loppui aikanaa ja hyvä niin. Jos oma tyttäreni olisi jo kihloissa…no, ei mennä nyt siihen. Ehkä osittain nyt ymmärrän isäni huolen asian suhteen.

Kuopuksemme on nyt viisi vuotias ja elää parasta lapsuuttaan. Huomaan usein miettiväni elämäämme juuri kuopuksen kautta. Ei ole enää taaperoikäistä, ei ketään koko ajan roikkumassa äidin lahkeessa, pystyy tekemään asioita, joita ei ole tähän mennessä pystynyt kun on aina ollut pieniä lapsia ja pieniä koululaisia. Tilanteet muuttuu. Onneksi lapset kasvaa ja kasvattavat myös vanhempiaan. Vanhemmatkin muuttuvat. Kyllä koen olevani melko lailla erilainen vanhempi nyt kuopukselle kuin aikanaan esikoiselle kun hän oli saman ikäinen.. Kokemus lisää varmuutta – ja tieto lisää tuskaa..

Vanhempana on väistämättä joskus siinä vaiheessa elämää, että irti on päästettävä. Tuskallisinta siinä on ajatus, ettei voi olla koko ajan suojelemassa lapsiaan. Eikä voi olla sanomassa, miten lasten tulisi elää, mitä valintoja tehdä ja jättää tekemättä. Voi vain luottaa siihen, että se peruskallio, mikä on lapsuudessa luotu, kantaa läpi nuoruuden aina aikuisuuteen saakka.

Oletko koskaan keskustellut satavuotiaan ihmisen kanssa? Luulenpa, että monikaan ei ole. Itselleni tähän tarjoutui mahdollisuus viime viikonloppuna. Joka kerran, kun tapaan tämän satavuotiaan, mietin mielessäni, että voiko hän oikeasti olla SATA vuotta vanha?? Se on paljon vuosia yhdessä elämässä. Siinä hän istui mukavasti tuolilla ja kertoi omia lapsuuden muistojaan. Kuinka hänellä oli pitkät letit ja hän olisi halunnut lyhyen tukan. Isä ei antanut leikata ja se harmitti. Tyttäreni kuuli toisen keskustelun. Satavuotias kysyi seitsemänkymppiseltä hänen ikäänsä. Seitsemänkymppinen kertoi, että täyttää seitsemänkymmentä ensi vuonna. Ai niin nuori vielä olet! vastasi satavuotias. Nelikymppiseltä satavuotias kysyi, että siivoaako hän itse kotinsa. Nelikymppinen vastasi siivoavansa ihan itse koko talon. Satavuotias kertoi, että hänellä käy siivooja. Ei sillä, etteikö hän pystyisi siivoamaan itse, mutta kun jotenkin vaan on tullut niin laiskaksi!

Olen miettinyt tätä keskustelua ja tätä satavuotiasta viime päivinä paljon. Oma äitini sai elää niin paljon lyhyemmän elämän, vaikka oli yhtä elämäniloinen ja positiivinen kuin tämä satavuotias. Viikonloppuna luin entisen työkaverin kuolinilmoituksen lehdestä. Hän oli juuri täyttänyt kuusikymmentä. Hänkin oli kaikille ystävällinen ja ihana ihminen. Enpä tiennyt, että puolitoista vuotta sitten halasin häntä viimeisen kerran. Viime viikolla istuin leskeksi jääneen nuoren isän vieressä hetken. Ystävältä kuulin hänen työkaverin yllättävästä poismenosta. Pienet lapset jäivät ilman äitiä. Tällaisia asioita kuullessa alkaa väkisinkin miettimään, mikä on tämän kaiken tarkoitus ja miten osaisin elää niin, että minunkin elämällä olisi joku tarkoitus. Miten osaisin nauttia näistä päivistä niin, että mitään ei tarvistisi katua myöhemmin. Ei se aina helppoa olekaan. Arki vie mukanaan ja arjen pyörityksessä alkaa helposti nurista pikkuasioista. Töissä on tuhat asiaa päällekkäin ja kotiin päästessä alkaa se iänikuinen ruoka- ja harrasteralli.

Yritän haastaa itseni joka päivä henkiseen joogaan. Mietin mielessäni, että teen yhden asian kerrallaan. En kuitenkaan voi enempää. Liikun rauhallisesti, puhun rauhallisesti, reagoin rauhallisesti. Teen asiat yksi kerrallaan, en haali itselleni enempää kuin mitä pystyn tekemään. No, kaikki asiat ei aina johdu itsestä ja ei todellakaan mene aina niin kovi rauhallisesti, mutta sitä kohti pyrin! Yritän elää hetkessä. Nauttia jokapäiväisistä asioista ja tarttua hetkeen. Muistaa, että jokainen päivä on tärkeä päivä. Lapsillekin sanon, että muistakaa nauttia tästä päivästä, sillä se ei tule enää koskaan uudestaan. Huomenna on uusi päivä.

Kyllä ihminen tarvitsee aikaa akkujen lataamiseen. Ja mieluiten kesällä. Ainakin minä. Olen useana kesänä lomaillut noin kuusi viikkoa. Niin kauan minun akkuni kestää latautua.. Vuoden aikana ei paljon muita lomia olekaan (jouluna riippuen, miten pyhät kalenteriin osuu), joten kesäloma on ehdoton vuoden kohokohta. Nyt olen jo oppinut olemaan asettamatta epärealistisia odotuksia kesälomaan. Niin monet kesät olemme rakentaneet taloa, joten lomalla työnjako minun ja mieheni välillä on ollut pakon sanelemana selvä. Ja jos ei olla rakennettu, on omalla pihalla ollut sen verran työmaata, että ei ole tarvinnut pohtia mitään muuta.

Tämä kesä on poikkeuksellinen, monessakin mielessä. Ensinnäkin molemmat nuoremme ovat kesätöissä. Hienoa! Töitä on löytynyt ja niitä tehdään innolla. Oman rahan ja ylipäätään rahan (ja työn tekemisen) arvostaminen on noussut aivan uusiin sfääreihin.  Toiseksi emme rakenna taloa – eteenpäin tekemistä kyllä riittäisi, mutta olosuhteiden pakosta (miehelläni jalka paketissa) sekin jäänee melko vähälle. Ehtiihän sitä. Ja kolmanneksi perheeseemme on tullut uusi jäsen – kissanpentu – ja se vie kyllä huomiota, aivan kuin pieni lapsi. No ei ihan niin paljon, mutta alussa kisu piti viedä syömään, kun se ei itse sinne muistanut mennä, ja se piti totuttaa ihmisen kosketukseen, kun ei se siihen ollut tottunut. Tulihan siitä melko nopeasti kissa: kehruukone käynnistyi neljän päivän perheessämme olon jälkeen ja ruokakuppikin löytyi melko nopeasti. Vessassa se osaa käydä ja peittää myös jälkensä. Kelpo poika siis!

Helposti sitä ajattelee, että paljon melua tyhjästä, kyseessähän on vain yksi kissa. Mutta elävä olento sekin on ja meille jo kovin tärkeä. Uskon, että henkisellä puolella kissa tekee tosi hyvää ihan jokaiselle. Lapsista on ihana silitellä sen hennonpehmeää turkkia ja kokea, että kissa on juuri tässä juuri minun takia. Minä olen sille tärkeä. Osaan hienosti hoitaa sitä. Isäntä taisi sanoa jotain sen tapaista, että ”Minä en sitten hoida sitä yhtään”, mutta samantien pyörsi mielipiteensä 😀 Kyllä pieni suloinen karvapallero sulattaa karskimmankin miehen sydämen!

Kissan ehdoilla siis mennään.. ei nyt ihan kokonaan, mutta jonkin verran. Jonkun pitää olla kotona lähes koko ajan. Eihän vauvaa voi jättää yksin pitkäksi aikaa. Ja tämä poika kyllä ilmoittaa olemassaolostaan – on kova naukumaan. Ensimmäisen yön meillä se itki äidin perään. Sillä oli ollut syntymäkodissa kaksi äitiä, biologinen ja  varaäiti. Molemmat olivat hoivanneet tätä pahnanpohjimmaista, joka ei ollut kelvannut kenellekään. Me etsimme nimenomaan Kinuskia ja hän löytyi sitten Laitilan perukoilta – hmm – verrattain mielenkiintoiselta maatilalta. Kisuäitien hoivaa oli riittänyt, mutta selvästikään ei ollut tottunut ihmisen käsittelyyn ja käsiä pelkää edelleen..!?

Kissa tuo kummallista rentoutta olemiseen. Elämiseen. Aamulla voi rauhassa pötkötellä ja kuunnella rapisteleeko kisu jossain. Okei, ei kuulu mitään, voi jatkaa pötköttelyä.. Kisun touhuja seuratessa menee helposti tunti, pari. Kisua silitellessä menee myös helposti aikaa. Ja kyllä se rentouttaa, kun karvapallo kehrää sylissä tai vieressä, suorastaa kutsuu koskettamaan, silittämään pehmeää turkkia hellästi. On se niin suloinen. Varmasti tarkoituksella eläintenkin poikaset on tehty suloisiksi. Jotta niitä tekee mieli hoitaa, koska hoivastahan ne ovat riippuvaisia.

Ja jos kotona olisi ollut ihan pieni ihmisentaimi hoidettavana, emme varmuudella olisi ottaneet nyt kissaa. Rajansa kaikella. Nyt kun meidän pienin taimi on pian viisivuotias, alkaa omiinkin ajatuksiin ja resursseihin mahtua jotain muutakin. Vaikka sitten kisu.

Ja äidin oma aika. Esimerkiksi lenkkeily silloin kun äidille sopii. Ja jos vielä saa teinin mukaan lenkille, ei matkalla ole väliä, vaan sillä että kuljetaan samaan suuntaan 🙂 Taimet voivat pyöräillä mukana tai leikkiä sen aikaa omalla pihalla. Tai bodypump. Olen vähän hurahtanut siihen. No joo..yksi tunti vasta takana, mutta silti. Ehkä jopa ostan kymmenen kerran kortin ensi kerralla… mahdollisuus käydä ohjatulla liikuntatunnilla ilman oloa, että vauhdilla sinne ja takaisin kotiin, on jotain aivan uutta minulle. Liikunnan ilo on saanut aivan uuden merkityksen. Ei tarvitse aikatauluttaa elämää niin tarkasti kuin ennen, vaan voi ajatella jopa itseään ja omaa(kin) hyvinvointia. Ihanaa!

Toivon hyvää ja rentouttavaa kesää itselleni ja jokaiselle, joka tämän sattuu lukemaan. Pitkän tauon jälkeen syntyi tämä blogin teksti, katsotaan milloin tulee seuraava. Loman loppuminen tuo mukanaa taas uusia kuvioita elämään. Niistä myöhemmin. Nyt nautitaan kesästä. Miauu!!

Otsikon nimi tulee teatterikappaleesta, jonka kävin tänään töissä lasten kanssa katsomassa. Se kertoo väsyneestä äidistä, joka yrittää, mutta ei jaksa. Se kertoo äidistä, joka on hyvä lapsille, mutta ei jaksa yksin pitää kotia tip top vaan haaveilee Pariisista ja jostain muusta.. Tarina on aikuiselle traaginenkin, lapsi otetaan huostaan, poliisiauto tulee ja äiti – no, sekoaa.. kuitenkin loppu hyvin kaikki hyvin. Lapsille esitys on hauska värikkäinen lavasteineen ja äidin hassunhauskoine pellennenineen. Aikuiselle esitys kuitenkin on todellisuudessaan surullinen. Varmasti monen äidin todellisuutta. Väsyttää, ei jaksaisi, on pakko jaksaa. Lapsia kyllä rakastaa, mutta on raskasta kun ne vaativat koko ajan jotain. Ja jos ei lapset vaadi niin koti vaatii – pyykit, tiskit, pölyt, tavarat, ym., ym. On rasittavaa olla jatkuvasti itsestään antava osapuoli. Usein se mitä äiti saa – on kitiseviä kakaroita, valittavia teinejä – ja on huono omatunto kun ei koko ajan jaksaisi olla toisten käytettävissä. Jos tässä kohdassa äidillä – tai isällä- on omat eväät vähissä – voi lopputulos todella olla esityksen kaltainen: lapset lähtee. Se, miten vanhemmat ovat vanhempia riippuu hyvin paljon siitä, minkälainen maailmankuva vanhemmilla on. Ja se riippuu siitä, miten vanhempaa itseään on lapsena kohdeltu. Miten on vastattu tarpeeseen, iloon tai suruun, miten on tullut kuulluksi, kohdelluksi, nähdyksi. Jos itse ei ole eväitä saanut, miten niitä osaisi antaakaan?

Itse en todellakaan ole täydellinen äiti. Ja mikä sellainen onkaan? Minkälainen äiti on täydellinen? En usko sellaista olevan olemassakaan. Onneksi useimmiten kuitenkin äiti on paras äiti omille lapsilleen ja lapset saavat hyvät eväät elämään vanhemmiltaan ja vanhemmaltaan. Täydellinen äiti on jonkun ulkopuolisen määritelmä täydellisestä ihmisestä. Täydellinen äiti jaksaa aina; aamulla herätä virkeänä, päivällä töissä tehokkaana, illalla aktiivisena lasten kanssa ja  vielä myöhemmin illalla romanttisena miehensä kanssa. Täydellinen äiti tekee monipuolista ja terveellistä ruokaa aina, täydellisen äidin rahat riittää aina kaikkeen siihen, mitä perhe tarvitsee, täydellinen äiti ei koskaan suutu… luulen, että suurin osa meistä äideistä on tuiki tavallisia ihmisiä, ei yli-ihmisiä, vaan normaaleja naisia. Äitiys on ihanaa mutta rankkaa.

Itse olen oppinut nauttimaan äitinä olemisesta eri tavalla kuin aikaisemmin. Ennen tuntui siltä, että koko ajan piti ohjata ja opastaa. Nyt annan mennä vaan.  Kuopus on kohta viisivuotias ja esikoinen melkein täysi-ikäinen. Jokaisella on omat juttunsa, enkä voi elää lasteni puolesta. Voin ohjata ja opastaa – kertoa oikean ja väärän, hyvän ja pahan- mutta en voi päättää kaikista asioista heidän puolestaan. Olen läsnä ja lohdutan. Rakastan. Välitän ja huolehdin. Kipeää tekee ajatus, että elämä ei ole ikuista. Tämä vaihe ei kestä ikuisesti. Lapset ovat lainassa vain. Äitinä voin tehdä parhaani lasteni eteen nyt ja toivoa, että se antaa riittävät eväät järkevään elämään tulevaisuudessa(kin), se riittäköön.

Hyvää äitienpäivää jokaiselle äidille! Muistakaamme antaa itsellemme armoa. Äitikin on ihminen.

Elän lakkaamattomassa vuorovaikutustulvassa. Se alkaa aamusta oman perheeni kanssa. Jatkuu päiväkodissa hoitajan kanssa kun vien lapseni sinne. Työmatkalla kuuntelen radiota. No, tavallaan vuorovaikutusta sekin. Ainakin radiosta minulle. Hiljaisuuttakin olisi hyvä joskus kuunnella. Työpaikkani oven avatessani vuorovaikutus jatkuu lasten, heidän vanhempiensa sekä työkavereideni kanssa. Koko päivän. Kotimatkalla yleensä puhelu kotiin. Onko kaikki kotona keiden pitääkin olla. Sitten puhelu miehelle, kuka hakee kenetkin ja mistä ja vie mihinkin ja mihin aikaan. Hyvä. Nähdään kohta! Kotona lapset. Jokaisella läsnäolevalla asiaa, jokaista täytyisi jaksaa kuunnella. Tärkeät asiat ensin. Sitten vasta itse, ehkä hetki nojatuolissa enne ruoka- ja kuljetusrumbaa. Onko se vuorovaikutusta? Teet, viet, haet, huollat, peset, kuivaat, kuuntelet, siivoat, järjestät. Voiko pyykkien kanssa olla vuorovaikutuksessa? Minä ainakin olen. Kilttejä ne ovat, eivät purnaa ja menevät nätisti kuivausrumpuun. Tulisivat vielä itse poiskin ja kaappiin asti 🙂

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän osaan arvostaa rauhaa ja hiljaisuutta. Haikeaakin on. Pois ovat pieni esikoinen ja toinenkin minun helmoistani. Tätä kirjoittaessani ovat molemmat harrastustensa saattelemana ympäri Suomea. Ei haluaisi päästää, mutta pidättääkään ei voi. Onneksi on vuorovaikutus.  Ja some! Voi olla reaaliajassa yhteydessä; miten kisat meni, miten peli sujui, kai olette ehjiä, kotona odotetaan jo! Kunpa nuori vain muistaisi vastata. Olla vuorovaikutuksessa vanhempansa kanssa.

Koko elämä on yhtä vuorovaikutusta. Jokainen päivä, jokainen kohtaamani ihminen on erilainen. Vuorovaikutus on aina erilaista eri ihmisten kesken. Vuorovaikutukseen vaikuttaa moni asia. Se ei aina ole helppoa ja uuvuttavaakin se välillä on. Odotukset, toiveet, tavoitteet ovat erilaisia. Kaikki ne vaikuttavat siihen, miten vuorovaikutus minun ja toisen osapuolen kanssa onnistuu. Ja joskus käy niinkin, että toinen luulee, että hyvin meni ja toisen mielestä ei mennytkään. Tulee ristiriita ja niitä joko ratkotaan tai sitten ei. Toinen ehkä haluaisi ratkoa, toinen ei edes ajattele, että mitään pitäisi ratkoa. Tulee kitkaa vuorovaikutukseen ja ollaan jo noidankehän tiellä. Ei ole helppoa ei!

Olisi kamalan mukavaa, jos vuorovaikutus sujuisi aina minun haluamallani tavalla. Yritän kuitenkin muistaa, että se ei ole mahdollista. Vieläkin, jo melko monta vuotta puolisona, äitinä ja työelämässä olleena, opin joka päivä uutta vuorovaikutuksen saralla. Ja lapset eivät suinkaan ole se vähäisin opettaja! Tosin, lasten kanssa on monta kertaa paljon helpompi olla vuorovaikutuksessa kuin aikuisten kanssa. Lapsi on yleensä suora, aito ja rehellinen ja jos täytyy neuvotella, lapsi yleensä ymmärtää kun asian perustelee. Joskus ei tietenkään ymmärrä ja silloin aikuisen vain täytyy todeta, että näin on ja näillä mennään. Aikuisten kanssa on paljon vaikeampaa. Miksi? Olisi niin paljon helpompaa aikuistenkin kesken, jos olisimme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa aidosti, ilman piilomerkityksiä, rehellisesti ja avoimesti. Kuin lapset! Meillä ainakin nuorimmat lapset ovat vuorovaikutuksessa aidosti, rehellisesti, äänekkäästi, jatkuvasti…

 

Kokoonnumme suvun kesken pääsiäisaterialle; kolme sukupolvea. Töissä on juteltu viidenkin sukupolven perheestä: työkaverillani, joka on itse jo isoäiti, on vielä mummo tässä maailmassa. Uskomatonta! Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä tietoisemmaksi tulee ajan kulumisesta ja sukupolvien ketjusta. Ja sitä arvokkaammaksi pääomaksi oman (ja miehen) suvun historia tulee.

Mieheni isä on ollut sotalapsena Ruotsissa ja siitä tuli pääsiäisaterialla juttua. Onhan nämä jutut kuultu ennenkin, mutta kerta toisensa jälkeen ne nousevat puheissa esille. Merkittäviä muistoja. Mieheni isä on noin neljävuotiaana lähetetty Ruotsiin Suomen sotaa pakoon. Ja hän vietti Ruotsissa monta vuotta. Perhe, jossa hän asui, oli hyvä perhe ja he olisivat halunneet pitää pojan. Pojan äiti kuitenkin halusi lapsensa takaisin, ja niin hän palasi Suomeen monta vuotta myöhemmin, Turkuun, suomenkielen unohtaneena ja melkein oman äidinkin. Tuntuu täysin käsittämättömältä, että joutuisin lähettämään oman neljävuotiaani ulkomaille jonnekin, enkä tietäisi varmuudella, näenkö häntä enää koskaan.

Mieheni isän juuret ovat syvällä Venäjän mullassa. Anoppi on tutkinut sukua ja siitäkin tulee puhetta melko usein. Nuorempana ei sukututkimus voinut vähempää kiinnostaa, mutta mitä enemmän itselle tulee vuosia sitä enemmän omat ja lasten juuret alkavat kiinnostaa. Lapsissani virtaa, ainakin teoriassa, venäläistä verta. Boris-pappa Pietarista oli totista totta muutama sukupolvi sitten! Olisipa mielenkiintoista tutkia omaakin sukua. Sitähän riittäisi! Minulla on yli neljäkymmentä serkkua! Serkkujen lapsia ja heidän lapsiaan…en edes tiedä kuinka monta. Paljon erinomaisia tarinoita löytyisi varmasti sieltäkin. Yksi tarina olisi mielenkiintoista selvittää paremmin: äitini veli oli aikoinaan Sirkus Sariolassa töissä. Hän olikin varsinainen taiteilija, asui välillä Ruotsissa ja joskus ilmestyi meillekin. Hän osasi kirjoittaa uskomattoman hienolla käsialalla ja söi aamuisin raakoja kananmunia.. Toinen veli oli myöskin taiteilija, pianisti, ja soittaminen ja juhliminen meni perheenkin edelle. Tänä päivänä perheen lapset olisi varmuudella otettu huostaan, mutta silloin 1960-luvulla..se oli luovuutta! Isompi sisko hoivasi pienempää ja kun tytöt olivat nipinnapin toisella kymmenellä he muuttivat kahdestaan asumaan Helsinkiin. Huh huh! Kunnon aikuisia heistä kuitenkin kasvoi, ja erinomaisia serkkuja 🙂 Äitini suvussa on paljon taiteilijoita; musiikillisesti lahjakkaita pianisteja on monta. Liekö isältään perineet musikaalisuuden. Kalle-pappaa en kosaan ehtinyt nähdä. Hän kuoli kun äiti oli vielä nuori.

Viime kesänä kokoontui juurikin äidin puoleisen suvun serkut yhteen. Vietimme ikimuistoisen viikonlopun yhdessä, maalla ja merellä,  ja tietysti suvun vaiheita muistellen ja jokainen kertoi muistojaan kuka kenestäkin. Vaikka mitään muuta yhteistä ei ihmisistä löytyisi, niin se, että on sukua, vaikka niinkin läheistä kuin serkku, yhdistää. Samat tärkeät ihmiset ovat niin lähellä sukupuussa, että vääjäämättäkin löytyy yhteisiä muistoja. Sisaruksista puhumattakaan. Sisar on samaa lihaa ja verta vaikka mikä olisi. Minulla on muutama ystävä, ketkä ovat ainoita lapsia. En osaa kuvitella, minkälaista olisi jos olisin ollut perheeni ainoa lapsi. Tietysti ei osaa kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan ollut, mutta ehkä silti jotain puuttuisi. Kyllä, muistan lapsena kuvitelleeni (ja vähän toivoneenikin), että olisin ainoa lapsi. Saisin auton takapenkin yksin itselleni ja saisin vanhempien jakamattoman huomion. Silti, kaikki muistot lapsuudesta ovat sellaisia, missä touhuttiin yhdessä sisarusteni kanssa; milloin leireiltiin teltassa, milloin leikittiin kotia. Toivon, että välit sisaruksiini säilyvät sellaisina, että joskus voisimme muistella yhteistä lapsuutta yhdessä, vaikka pääsiäisaterialla.

Viime päivinä olen kuullut radiosta, jota kuuntelen aina työmatkan ajan, erilaisia määritelmiä sille, milloin ihminen on onnellisimmillaan ja mikä tuo ihmiselle onnellisuuden tunteen. Erilaisia onnellisuustutkimuksia on tehty kautta maailman sivun lukemattomia määriä. Radiossa puhunut naistutkija (en muista nimeä) kertoi, että viimeaikaisten onnellisuustutkimusten mukaan keskimäärin eniten ihmiselle onnellisuutta tuovat asiat ovat seuraavat:

1) Saada olla yhdessä itselle tärkeiden ihmisten kanssa

2) Saada tehdä hyvää läheisille ihmisille

3) Auttaa tuntemattomia ihmisiä

4) Saada tehdä mielekästä työstä

5) Taloudellinen tilanne on itselle tyydyttävä.

En allekirjoita sitä, että raha itsessään tekee onnelliseksi. Siitäkin on kokemusta edellisestä elämästä. Liika raha tekee ihmisen lähinnä luulemaan, että on jotain enemmän kuin muut. Raha voi tehdä ihmisestä jopa kusipään. Mielummin ole kiva ja köyhä kuin rikas ja inhottava. Tottakai raha helpottaa elämistä, koska tämä maailma pyörii rahan ympärillä. Sitäpaitsi, kaikki on suhteellista. Mikä on kenellekin tyydyttävä taloudellinen tilanne. Minulle se on sitä, että lainanlyhennyksen jälkeen pystyy joskus tekemään jotain kivaa yhdessä perheen kanssa.

Mikä minut tekee onnelliseksi? Toki mukava työ ja säännöllinen tilipäivä. Ja miehen tilipäivä 😉 Mutta oikeasti ennen kaikkea oma perhe ja muut läheiset ihmiset, sukulaiset ja ystävät. Kyllä oli mukavaa kun ystävä tuli yllättäen käymään ja juteltiin niitä näitä. Jaettiin asioita elämästä. Onnelliseksi tekee myös lapsen varpaat otsassa keskellä yötä ja aamulla lapsen märkä pusu korvaan. Onnelliseksi tekee lasten ystävät. Ihanaa, että heillä on ystäviä. Teini-ikäisiä, kouluikäisiä ja päiväkoti-ikäisiä. Tänä  viikonloppuna on kaikki näitä käynyt meillä. Ihanaa! Onnelliseksi tekee ihmiset ympärillä. Olen hyväksytty, olen olemassa. Tavaraa on vaikka kuinka paljon. Ei sillä ole mitään merkitystä, jos ei ole ketään, kenen kanssa sitä tavaramäärää päivittelisi 😀

Tuttujen facebook päivityksiä lukiessa huomaa hyvin, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Hyväksyminen. Peukut siellä päivityksen alalaidassa. Onko se tämän päivän hyvän tekemistä läheiselle ihmiselle? Ehkä. Ja tuleehan siitä itsellekin hyvä fiilis kun saa paljon tykkäyksiä johonkin juttuun tai kuvaan. Parasta kuitenkin on, kun ystävä soittaa tai itse soitan ystävälle, ihan huippua jos ystävä tulee kylään. Yökyläily on jo pro! Lapsillekin olen aina sanonut, että meille saa aina tulla. Ei ole sellaista asiaa, ettei kotiin  voisi tulla. Ja ystävätkin saa tulla. Miksi? Koska se tekee onnelliseksi.

 

Ihminen tulee onnelliseksi hyvin pienestä. Kuten vaikkapa työhuoneesta. Pienestäkin työhuoneesta. Juuri nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa uudessa työhuoneessani – siis työhuoneessamme..

Olemme haaveilleet työhuoneesta noin viisitoista vuotta. Siitä lähtien kun unelma omasta talosta tuli. Ensimmäiseen taloomme emme suunnitelmista huolimatta saaneet työhuonetta – saimme perheenlisäystä 🙂  Ja kyllähän vauva ajaa mennen tullen yhden ylimääräisen huoneen ohi.. Tähän toiseen taloomme vihdoin syntyi työhuone. Mies tosin ehdotti, josko hänellekin tänne pöytä mahtuisi..

Iloitseminen uudesta kodista tuntuu ristiriitaiselta. Suomalaisia syytetään usein liiasta vaatimattomuudesta, onnea ei uskalleta näyttää ja ”tämä on vain tällainen” – vaatimattomuus on yleistä. Jos avoimesti olet omastasi onnellinen tai jos jonkun kehuessa vaikka uutta laukkuasi vastaatkin, että ”minunkin mielestä tämä on hieno”, tyrehtyy keskustelu melko nopeasti. Kokeilkaa vaikka! En aio kuitenkaan peitellä onneani uudesta kodista. Olen onnellinen siitä, että meillä on sellaiset puitteet, jotka me – meidän perhe- koemme itsellemme sopiviksi. En sitten tiedä, pitäisikö asua teltassa sen takia, että joku perhe jossain päin maailmaa joutuu tekemään niin? Minun teltta-asuminen tuskin auttaisi toista perhettä.

Sorruin tänään nuorimmaiseni kanssa siihen, mihin en koskaan ajatellut sortuvani. Syyllistin häntä maailman nälänhädästä! Tein lounaaksi kanakeittoa ja lapseni totesi ykskantaan, että yök. Siitä se sitten lähti. Kerroin hänelle, että maailmassa on miljoonia lapsia ilman ruokaa (ja kuolee nälkään. Todella sanoin senkin..), että ole onnellinen saadessasi lämmintä ruokaa joka päivä. Neljävuotias, joka ei todellakaan käsitä alkuunkaan mitä tarkoittaa ”miljoonia” (saati nälkään kuolemisen) laittoi suun mutruun ja vastasi minulle ”höh”. Mutta toivon, että voisin välittää lapsilleni, kaikesta yltäkylläisyydestä ja ylenpalttisuudesta huolimatta sen asenteen ja vaihteen aivoihin, että asiat eivät tapahdu itsestään. Niiden eteen pitää tehdä töitä. Pitää olla kunnianhimoa. Ja vaikka itsellä on asiat hyvin, kaikilla muilla ei välttämättä ole.

Ei tätäkään taloa ole tyhjästä rakennettu. Se on vaatinut paljon työtä. Vuosia päivätyötä ja ilta- ja viikonlopputyötä. Melkein yksinhuoltajuutta, eroa perheestä ja paljon uhrauksia sen takia, että me rakennettiin taloa. ”Isi ja äiti halusi rakentaa talon ja sen takia me ei nyt tehdä perheenä yhdessä mitään pariin vuoteen ja asutaan todella ahtaasti”. Kyllähän lapset nyt sen ymmärtää. Uhrauksia! Talo ei todellakaan ole tullut ilmaiseksi. Olemme mieheni kanssa naimisissa paitsi toistemme myös pankin kanssa. Aika pitkään vielä.

Toivon, että olen tähän tekstiin onnistunut pukemaan sanoiksi sen, mitä tarkoitan.. sen, että asioilla on aina – yleensä- kaksi puolta. Saavutusten eteen on tehtävä töitä. Samalla tulisi pysyä sopivan nöyränä -ylimielisyys on kuvottavaa. Maailman nälänhätäkin on hyvä muistaa, mutta olen myös sitä mieltä, että omiin mahdollisuuksiin voi tarttua ja niistä voi iloitakin. Elämä on valintoja monessa asiassa.

 

 

Minulla on alkanut uusi elämä aika monta kertaa. Eikä todellakaan aina positiivisessa merkityksessä. Elämäni suurimpia kriisejä on ollut äitini kuolema. Sitä on edelleen vaikea hyväksä. Kyllä, olen eri ihminen nyt kuin mitä olin äitini eläessä. Se tunne, kun menettää rakkaan ihmisen, on jotain sellaista, mitä ei pysty kuvittelemaan, ennen kuin sen kohtaa itse. Päin kasvoja iskee lopullisuuden todellisuus. Mielessä vilisee eletty elämä yhdessä rakkaan kanssa ja jotenkin ihmeellinen, epätoivoinenkin ajatus siitä, että jospa tämä kaikki onkin vain unta ja kohta herään ja kaikki onkin hyvin. Mutta heräämistä ei tapahdu. Ja kaikki ei ole enää koskaan hyvin. Mutta elämä jatkuu.

Tänään alkoi taas uusi elämä. Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Se on täysin totta. Monta kertaa olen sulkenut oven luullen, että ei ole uusia ovia, mutta aina on löytynyt uusi ovi. Joskus läheltä, joskus kaukaa. Muistan kun minut jätettiin ensimmäisen pitkän seurustelusuhteen jälkeen, sanoilla, joita en voi tähän kirjoittaa. Olin aivan varma, että elämä loppuu siihen paikkaan. Näin vain mustaa. Olin 22v. Jos olisin tiennyt, että siitä hetkestä alle kahden vuoden päästä olen äiti ja onnellisessa parisuhteessa, en todellakaan olisi uskonut. Nyt tuon äitiyden mahdollistanut ihminen on pian 17- vuotias. Ja sama parisuhde on edelleen onnellinen.

Takaisin uuteen elämään..ja miksi se alkoi tänään! Suljin viimeisen kerran vuokra-asuntomme oven. Yksi vaihe elämässäni ja perheeni elämässä on nyt ohi. Välivaihe, jota elimme melkein neljä vuotta. Välivaihe, jossa ei oikein tiennyt, onko intu vai kala. Oli koti, mutta tunsin olevani koditon. Ei pystynyt asettumaan, oli levoton olo. Haave uudesta kodista oli niin voimakas, että se sattui. Unelma tuntui kaukaiselta, vaikka mieheni raatoi sen eteen kaksi vuotta tauotta. Samaan aikaan minä opiskelin ammattikorkeakoulututkinnon ja lapsemme harrastivat enemmän kuin koskaan. Nyt jälkeen päin voin vain ihmetellä, miten olemme selvinneet siitä hengissä ja yhdessä.

Nyt on aika. Taas. Aloittaa uusi elämä. Se ei tarkoita kuntokuuria tai joogamattoja. Se tarkoittaa kotia. Aika tehdä koti ja nauttia siitä. Se tarkoittaa rauhoittumista, ei turhaa hötkyilyä mihinkään suuntaan. Se tarkoittaa hyvän huomaamista hetkessä, iltasatuja. Se tarkoittaa henkistä hyvää oloa, paitsi fyysitä rakennusta, taloa, myös henkistä kotia, rauhallisuutta. Elämä on nyt, nautitaan siitä.