Kokoonnumme suvun kesken pääsiäisaterialle; kolme sukupolvea. Töissä on juteltu viidenkin sukupolven perheestä: työkaverillani, joka on itse jo isoäiti, on vielä mummo tässä maailmassa. Uskomatonta! Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä tietoisemmaksi tulee ajan kulumisesta ja sukupolvien ketjusta. Ja sitä arvokkaammaksi pääomaksi oman (ja miehen) suvun historia tulee.
Mieheni isä on ollut sotalapsena Ruotsissa ja siitä tuli pääsiäisaterialla juttua. Onhan nämä jutut kuultu ennenkin, mutta kerta toisensa jälkeen ne nousevat puheissa esille. Merkittäviä muistoja. Mieheni isä on noin neljävuotiaana lähetetty Ruotsiin Suomen sotaa pakoon. Ja hän vietti Ruotsissa monta vuotta. Perhe, jossa hän asui, oli hyvä perhe ja he olisivat halunneet pitää pojan. Pojan äiti kuitenkin halusi lapsensa takaisin, ja niin hän palasi Suomeen monta vuotta myöhemmin, Turkuun, suomenkielen unohtaneena ja melkein oman äidinkin. Tuntuu täysin käsittämättömältä, että joutuisin lähettämään oman neljävuotiaani ulkomaille jonnekin, enkä tietäisi varmuudella, näenkö häntä enää koskaan.
Mieheni isän juuret ovat syvällä Venäjän mullassa. Anoppi on tutkinut sukua ja siitäkin tulee puhetta melko usein. Nuorempana ei sukututkimus voinut vähempää kiinnostaa, mutta mitä enemmän itselle tulee vuosia sitä enemmän omat ja lasten juuret alkavat kiinnostaa. Lapsissani virtaa, ainakin teoriassa, venäläistä verta. Boris-pappa Pietarista oli totista totta muutama sukupolvi sitten! Olisipa mielenkiintoista tutkia omaakin sukua. Sitähän riittäisi! Minulla on yli neljäkymmentä serkkua! Serkkujen lapsia ja heidän lapsiaan…en edes tiedä kuinka monta. Paljon erinomaisia tarinoita löytyisi varmasti sieltäkin. Yksi tarina olisi mielenkiintoista selvittää paremmin: äitini veli oli aikoinaan Sirkus Sariolassa töissä. Hän olikin varsinainen taiteilija, asui välillä Ruotsissa ja joskus ilmestyi meillekin. Hän osasi kirjoittaa uskomattoman hienolla käsialalla ja söi aamuisin raakoja kananmunia.. Toinen veli oli myöskin taiteilija, pianisti, ja soittaminen ja juhliminen meni perheenkin edelle. Tänä päivänä perheen lapset olisi varmuudella otettu huostaan, mutta silloin 1960-luvulla..se oli luovuutta! Isompi sisko hoivasi pienempää ja kun tytöt olivat nipinnapin toisella kymmenellä he muuttivat kahdestaan asumaan Helsinkiin. Huh huh! Kunnon aikuisia heistä kuitenkin kasvoi, ja erinomaisia serkkuja 🙂 Äitini suvussa on paljon taiteilijoita; musiikillisesti lahjakkaita pianisteja on monta. Liekö isältään perineet musikaalisuuden. Kalle-pappaa en kosaan ehtinyt nähdä. Hän kuoli kun äiti oli vielä nuori.
Viime kesänä kokoontui juurikin äidin puoleisen suvun serkut yhteen. Vietimme ikimuistoisen viikonlopun yhdessä, maalla ja merellä, ja tietysti suvun vaiheita muistellen ja jokainen kertoi muistojaan kuka kenestäkin. Vaikka mitään muuta yhteistä ei ihmisistä löytyisi, niin se, että on sukua, vaikka niinkin läheistä kuin serkku, yhdistää. Samat tärkeät ihmiset ovat niin lähellä sukupuussa, että vääjäämättäkin löytyy yhteisiä muistoja. Sisaruksista puhumattakaan. Sisar on samaa lihaa ja verta vaikka mikä olisi. Minulla on muutama ystävä, ketkä ovat ainoita lapsia. En osaa kuvitella, minkälaista olisi jos olisin ollut perheeni ainoa lapsi. Tietysti ei osaa kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan ollut, mutta ehkä silti jotain puuttuisi. Kyllä, muistan lapsena kuvitelleeni (ja vähän toivoneenikin), että olisin ainoa lapsi. Saisin auton takapenkin yksin itselleni ja saisin vanhempien jakamattoman huomion. Silti, kaikki muistot lapsuudesta ovat sellaisia, missä touhuttiin yhdessä sisarusteni kanssa; milloin leireiltiin teltassa, milloin leikittiin kotia. Toivon, että välit sisaruksiini säilyvät sellaisina, että joskus voisimme muistella yhteistä lapsuutta yhdessä, vaikka pääsiäisaterialla.