Elämästä (äitinä-välillä väsyneenäkin)

Muutto on nyt käsillä. Vihdoin ja viimein. Mieheni on apujoukkoineen rakentanut meille loppuelämämme kodin. No, niin me sanoimme edellisestäkin talosta, jonka hän rakensi, mutta tämä todellakin on loppuelämämme koti. Ei koskaan enää (niin sanoin viimeksikin), mitä vain muuta paitsi talon rakentamista (niin sanoin viimeksikin), avioliittomme ei kestäisi enää uutta taloprojektia (niin sanoin viimeksikin). Olen kyllä oppinut matkan varrella, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Nyt sanon kuitenkin. Ei koskaan enää talon rakentamista. Oma koti on ihana ja unelma. Silti projekti on erittäin vaativa kun mukana keikkuu iso perhe, lapset ominen tarpeineen, työelämä ja kaikenlainen muu mitä elämässä eteen tulee. Avioliittokin on kestänyt, kaikesta huolimatta 🙂

Talon voi rakentaa hyvin monella tavalla. Sen voi rakennuttaa avaimet käteen periaatteella tai sen voi rakentaa pitkästä tavarasta kokonaan itse. Näiden kahden tavan väliin jää lukemattomia eri mahdollisuuksia rakentaa oma koti. Eikä siinä vielä mitään. On suhteellisen helppoa ratkaista, millä tavalla oma koti tehdään. Hyvin pitkälle tavan määrittää raha. Tämän päätöksen jälkeen tuleekin sitten noin 5683 pienempää asiaa, mitkä pitää ratkaista ja mitkä vaikuttavat kaikkiin tuleviin ratkaisuihin. Esimerkiksi sähkösuunnitelma. Melko aikaisessa vaiheessa pitäisi tietää, minkälainen valaistus esimerkiksi keittiöön tai kodinhoitohuoneeseen tulee. Kun ne johdot (putket? piuhat? letkut?) täytyy vetää tismalleen oikeaan kohtaa ennen kuin väliseinät rakennetaan valmiiksi. No, en todellakaan tiennyt. Onneksi mieheni ja appiukkoni ovat ihmemiehiä, tosielämän Mc Gyvereita. Ilman heitä – no, asuisin varmaan teltassa!

Nyt kun nuo lukemattomat yksityiskohtaiset ongelmat on ratkaistu, kun viimeisiä kaakeleita laastitaan seinään, kun makuuhuoneiden laminaatti alkaa olla paikoillaan, kun väliovien karmit on asennettu, kun keittiön kaapit ovat löytäneet paikkansa ja kun vessanpönttö on jo melkein yhdistetty viemäriin, uskon vihdoin, että pääsemme muuttamaan. Enää pienenpieni juttu ennen sitä: itse muutto! Tavaroiden läpikäyminen, tarpeettomasta luopuminen (vaikeaa!), kierrätykseen tai jollekulle (kenelle??) jatkokäyttöön, kuopuksellekin jo liian pienten vaatteiden läpikäynti (mitä jättää muistoksi, mitä kukaan ei enää halua, mitä joku haluaisi mutta kuka..), toiseksi nuorimmalle pienet mutta kuopukselle vielä isot vaatteet: mihin?? Esikoiselle pienet mutta nuoremille isot vaatteet, mihin – kaappiin vai kirpparille (en ehdi)? Roskiin? Ei pysty.

Lukemattomien lipaston laatikoiden läpikäynti. Tietyt laatikot ovat helppoja. Ne, missä on laskut ja askarteluvälineet. Ne on helppo siirtää pienee sievään pahvilaatikkoon ja kirjoittaa päälle ”työhuoneeseen”. Mutta ne loput ”miljoonalaatikot”. Mitä niissä oikein on sisällä niin, että tuskin menevät kiinni? Sinitarraa, klemmareita ja hakaneuloja. Muistitikkuja (tyhjiä? täysiä?), cd-leyjä, joiden päällä ei lue mitään, taskulaskimia, viivottimia, pieniä vihkoja, jotka lapset on piirtäneet täyteen. Vanhaksi menneet passit, Lontoon reissulta kartta ja oystercardit (jotka voi ladata uudestaan metroa varten, joten ne täytyy säästää), vesivärejä ja pensseleitä, puoliksi syötyjä lyijykyniä, lyijytäytekynän lyijyä, marmorikuula, jääkiekkopelin kiekko, kuivunut liimapuikko, toimiva liimapuikko, BR-lelukaupan kanta-asiakaskortti (ai mulla on tällanenkin..), erilaisia johtoja ja piuhoja (mihin kuuluvia??), pari abloyavainta (???), tyhjiä pilttipurkkeja (jos askartelis joskus..), ruuveja, nauloja, nitojan niittejä, rei’ittäjä, ryppyisiä muovitaskuja, joulupaperin paloja (miksi ne on laitettu laatikkoon eikä roskiin??), paperinarua, teippiä, valokuvateippiä, kontaktimuovia, ikivanha kaukosäädin, entisiä kännyköitä (säästetty??) jne jne. Huoh.

Ensi viikolla en kirjoita blogia. Minulla on yksi pikku juttu hoidettavana..

 

Viikonloppu. Pitäisi ehtiä rentoutua kiireisen työviikon päätteeksi. Mies matkoilla. Minun siis oltava lasten käytettävissä 24/7.

Kaakeleita ostamaan, sitä ennen täytyy tytär kuskata omiin menoihin, kotiin, ulos nuorimpien kanssa (ei jaksaisi, mutta ulkoilu piristää – äitiäkin), pulkkailua, pihan siivoamista, sitten ruokaa laittamaan ja ikkunasta lasten touhuja samalla seuraamaan. Saan veden kiehumaan niin jo lapset haluaa sisälle. Hipsitään märissä kengissä kodin läpi pesuhuoneeseen. Vaatteet kuivumaan ja riisi veteen, pyykkikone pyörimään, lattiaa kuivaamaan, nahistelun selvittämistä, ai niin kanat paistumaan! Tee salaatti. Äiti pelaamaan! En nyt ehdi, täytyy laittaa ruokaa. Pöydän kattamista. Syömään! Tuntuu hyvältä, kun nuori ottaa lisää. Tää on hyvää! Tulen luvanneeksi kuopukselle jäätelön, jos syö maissitkin lautaselta. Se syö. Sitten jäätelöt. Mulle kahvi ja pikainen vilkaisu päivän lehteen. Mielenkiintoista asiaa perhepolitiikasta ja seitsemänlapsisesta monikkoperheestä. Huh huh. Hatunnosto. Itsellähän tässä on ihan helppoa, on vain neljä kappaletta jälkikasvua. Eikä vauvojakaan enää. Ei saa valittaa!

Paperiroskien vienti kierrätykseen, samalla tyttären haku menoistaan, pullot palautukseen ja pikaisesti kaupassa. Onneksi isommasta on jo vahtimaan pienintä, ettei tarvi ihan joka ajoon ottaa autoon istumaan. Kotiin taas ja laskujen maksua. Samalla kurkistus Wilmaan. Vanhempainvartti pitäisi sopia. Mistähän siihen aikaa repisi? Ei auta, haluan nähdä edes kerran vuodessa yläkouluikäiseni ryhmänohjaajan. Kyllä ne esiteltiin alkusyksystä infotilaisuudessa, mutta eipä jäänyt naama mieleeni – nimen sentään tiedän. Sauna päälle. Ehditään lämpöön ennen kuin Avara Luonto alkaa. Pizzataikina nousemaan. Pyykit kuivurista (pitäisikö nuorelle maksaa vai olla maksamatta pyykkien viikkauksesta. Kotitöistä ei mielestäni kuuluisi maksaa – ne kuuluu jokaiselle samassa taloudessa asuvalle –  mutta olisi kiva jos joku muu tekisi niitä myös joskus. Miestä en velvoita siihen. Hän tekee meille uuden kodin – varsinaista kotityötä 🙂

Saunan ja Avara Luonnon jäkeen pizza kasaan ja uuniin. Nuorimmille iltasatu, pisut, pesut ja paijaukset. Hyvää yötä. Nyt alkaa äidin oma aika – kello näyttää 22.30.

Mietin tämän viikon blogin aihetta pitkään. Väkisin ei voi kirjoittaa, vaan tekstin pitää tulla ikään kuin itsestään. Kokemuksen tuomalla varmuudella päätin odotella rauhassa. Suuressa perheessä on aina jokin tilanne päällä ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja hyviä kandidaatteja tekstien aiheiksi yleensä riittää.  Annoin aiheelle aikaa ja luotin siihen, että se kyllä saapuu luokseni ennemmin tai myöhemmin. Ja saapuihan se, noin kolme tuntia sitten pohjattoman murheellisen ja lohduttoman itkun muodossa.

Onneksi kuitenkaan mitään kovin vakavaa ei tapahtunut minun mittapuuni mukaan. Lapsi tosin surunsa keskellä oli eri mieltä. Hän kompastui ja satutti kolme varvasta; kaksi vasemmasta ja yhden oikeasta jalasta. Siihen ei auttanut muu kuin syli, hali ja maaginen puhallus. Ja kas, kipu oli pois ja elämää jatkui.

Puhalluksen voima on todella mahtava. Melkein mahtavin kaikista. Lukemattomia kertoja äitiyteni matkalla olen tämän saanut todistaa. Vielä kun puhaltamiseen lisää siihen läheisesti kuuluvat muut elementit: syli, hali, turva, huomio, hyväksyminen, kosketus ja täydellinen keskittyminen lapseen, on parantuminen taattu. Totta kai eri asia on todella lääkärin hoitoa tarvitsevat loukkaantumiset, mutta noin niin kuin kotikutoiset haaverit, joita lapsiperheessä alvariinsa sattuu, hoituvat todella tehokkaasti puhalluksen voimalla. Laastari henkisenä tukena saattaa vielä olla paikallaan, mutta ei läheskään aina. Joskus olen myös turvautunut todella kiperissä paikoissa puolikkaaseen buranaan (hammaskipu kun uutta puskee ikenestä ekaluokkalaisella tai päänsärky kun kieppiä tehdessä pää onkin osunut maahan estämättä kuitenkaan kieppien jatkamista ja illalla todetaan, että komea kuhmu takaraivolla on..) ja jo pelkän lääkkeen mainitseminen tuntuu lohduttavan lasta. Lapsi uskoo, että aikuinen uskoo, että lääke auttaa. Jo pelkkä usko siihen, että tästä selvitään, lievittää kipua. Puhallus on uskoa pipin poistamiseen. Pois puhaltamiseen. Yleensä äidin puhallus on vielä hieman tehokkaampi kuin isän, mutta jos äiti ei ole paikalla, on isän puhallus yhtä tehokas. Ainakin meillä.

Usein omaa lasta puhaltaessa tulee mieleen ne kaikki maailman ja Suomen lapset, jotka eivät saa kokea puhaltamisen parantavaa voimaa. Tutkimuksin on todistettu, kuinka valtava merkitys kosketuksella on ihmiselle. Jos vauvaa ei kosketeta, hän kuolee. Huolimatta siitä, että muut tarpeet täytettäisiin. Kosketus laskee lapsen stressitasoa ja sykettä. Ilman puhallusta, kosketusta, hyväksyntää, syliä ja turvaa jäävä lapsi joutuu kehittämään itse itselleen selviytymiskeinot niillä taidoilla ja resursseilla, jotka käytettävissä on. Eikä ne lapsella ole kummoiset, koska lapsi on rakennettu niin, että hänen ei kuuluisi niistä vielä huolehtia. Etusijalla on leikki, tutkiminen, matkiminen ja huoleton kasvaminen. Jos resurssit kuluvat elämästä selviytymiseen, on siitä leikki kaukana. Ei tarvitse olla kummoinenkaan einstein päätelläkseen, että siitä ei voi hyvää seurata. Ja lasta, joka on kokenut paljon puhaltamatta jäämisiä, on vaikea myöhemmin puhaltaa tarpeeksi.

Puhaltaminen on ihmeparantamista. Muistan, kuinka lapsena äiti otti syliin ja puhalsi, kun olin loukannut. Se oli ihan parasta. Oikeastaan puhaltaminen oli jo siinä vaiheessa sivuseikka. Äidin syli, pehmeät kädet ympärillä ja usko siihen, että kyllä tästä selvitään, olivat jo parantavia voimia. Ja vielä pisteenä i:n päälle: puhaltaminen.

Muisti on jännä juttu. Välillä muistan mitä epäolennaisimpia asioita, kuten Englannin prinsessa Beatricen syntymäpäivän (8.8.1988), tai vuosia sitten matkalla Naantalin Muumimaailmaan sattumalta tapaamani kaksosten nimet (Maisa ja Veikka) ja sen, että juuri heistä oli vuosia myöhemmin juttu Me Naisissa (näyttelijä Minna Haapkylän siskon lapset) ja muistin nähneeni heidät puiston penkillä, siellä Naantalin kirkon kupeessa kuumana kesäpäivänä.

Sitä en muista, mitä lapsellani oli päällä päiväkodissa viime viikolla, tai mitä söimmekään päivälliseksi kolme päivää sitten. Töissä kaikki paperini ovat sekaisin, vaikka oikeasti olen järjestyksen ihminen. Sekaisuudesta johtuen, en löydä mitään, jos muistankin, mitä olen etsimässä. Ja mitään en muista, jos se ei lue kalenterissani. Minulla on neljä kalenteria käytössä: kännykkäkalenteri (johon merkitsen akuutit merkitsemisen tarpeet ja siirrän ne sieltä myöhemmin paperiseen versioon), töissä paperinen kalenteri (työasioita varten, mutta myös kotiasioita, koska josku kotiasiat vaikuttaa työhön ja päinvastoin. Niin ja töissä on työasioihin yhteiskäytössä kaksi kalenteria), kotona Kotilieden seinäkalenteri (kaikkia menoja varten) ja seinällä vielä viikkokalenteri, joka päivitetään joka viikko ja jossa on jokaiselle perheenjäsenelle oma sarake. Muuten mistään ei tulisi mitään. Täytyykö olla näin paljon muistamista, ettei yksi kalenteri riitä?? Kun siltikin asioita unohtuu. Ei kai ole ihme, että ruuhkavuosia elävän äidin (ja isän) aivot ylikuormittuvat ja deletoivat joskus (usein) einiinpakollisiaasioita mielestä. Tärkeimmät asiat kun muistaa (lapset, syö, pue päälle, syö, kirjoita blogia) niin elämä on kait aika mallillaan. Vanhempainiltojen tai kotiavainten unohtamiset ovat perussettiä. Niitä ei lasketa..

Mieheni unohti kylläkin kerran hakea lapsemme hoidosta!  Oli hänen vuoronsa hakea lapsi päiväkodista (minä toivuin kuopuksemme synnytyksestä kotona)  ja hän tuli iloisena kotiin. Kysyin, missä tyttö on? Mieheni luuli sen olevan hauska leikki kunnes näki ilmeestäni, että tästä oli leikki kaukana. Siinä lenteli muutama ärräpää (mieheltä) ja mies lähti – voisiko sanoa liukkaasti – hakemaan lasta hoidosta. Oli kuulemma soittanut vielä matkalta hoitoon, että tulossa ollaan! Tyttö muistaa vieläkin, kuinka isä unohti hänet päiväkotiin.. Itse olen unohtanut vain kaksi isoa kauppakassia ruokakaupan kassalle (olin maksanut ja pakannut ostokset).. Kotimatkalla vaunut alkoivat tuntua epäilyttävän kevyiltä..kas, ostokset olivat jääneet kiireessä kassan viereen nätisti odottamaan nostamista vaunujen tavarakoriin. Nolona ja punaisena kuin vastakeitetty rapu hipsin takaisin kauppaan ostoksia hakemaan. Sillä hetkellä olin varma, että kuolen häpeästä. Selvisin. Selvisin siitäkin kun kerran kaupassa ollessani huomasin roskapussin olevan edelleen siellä vaunujen alaosassa (Aikanaan kerrostalossa asuessamme kun roskatkin tuli vietyä samalla kun lähti muutenkin kahdeksannesta kerroksesta ulos..) Silloin toivoin vain, etteivät kakkavaipat haisisi kovin laajalti ja hoidin ostokset erittäin nopeasti..

p.s. Serkkuni unohti kerran uimahousut jalasta uimahallissa. Huomasi asian pulahtaessaan altaaseen 😀 Sellaista ei sentään minulle ole tapahtunut..ainakaan vielä.

 

Ei riitä, että lapsi täytyy raahata perjantaina hoitopäivän jälkeen vielä kauppaan; kuraisena, nälkäisenä ja vihaisena. Joskus vain ei ole vaihtoehtoja. Yksin kotiin sitä ei voi jättää, eikä autoon odottamaan. Karkaisi vielä. Tai joku hullu veisi auton. Ja lapsen.

Sekään ei riitä, ettei saa mehupulloa vaan vain pillimehun. Ja sitäkään ei saa juoda heti, vaan lauantaina saunan jälkeen. Lähes sietämätöntä! Raivari on sen verran tuloillaan, että äiti (ihmetellen omaa rauhallisuuttaan ajankohta huomioon ottaen) istuu tyynen rauhallisesti paikallisen marketin lattialle ja ottaa raivoisan lapsen syliin. Sitten pääset, kun olet rauhaottunut. Tiedän, että sulla on nälkä. Niin mullakin. Ja väsyttää. Niin muakin. Sen verran epäileväinen lapsi on äidin touhuille, ettei todellakaan rauhoitu heti. Mutta rauhoittuu kuitenkin lopulta ja sitten lähdetään yhdessä hakemaan vielä vessapaperia.

Mutta se riittää, nimittäin romahduttamaan lapsen maailman, että äiti tarjoilee vääränlaista nuudelia.

”Tää on liian leveetä! Missä se MUN nuudeli on?? Se mitä oli eilen!?!” Ja loppuilta on pilalla.

Niin, eilenkin oli nuudelia. Harvoin, mutta joskus äiti sortuu laittamaan päivälliseksi kahtena päivänä peräkkäin nuudelia. Hei, äitikin on vain ihminen! Ja lapsi toivoi näin. Mutta sitä ei kukaan kertonut, että sen pitää olla SAMAA nuudelia AINA! Vieläkin, aika monen vuoden opettelun jälkeen, äitikin oppii uutta..

Kun on kaksi päivää istunut työn tuunaamisen koulutuksessa, tulee väistämättä mieleen muitakin tuunaamisen kohteita, kuin oma työ. Kotia tietysti voi aina tuunata, myös vaatteita, ruokia ja vaikka polkupyörää on todella trendikästä tuunata tänä päivänä.

Mutta kuka tuunaisi äitiä?!

Ja ei, tämä ei ole missään määrin kaksimielinen kysymys (…), vaan aivan tosissaan esitetty. Äiti, jos joku, ansaitsisi tuunaamista, koska äitiyshän on tähän maailman aikaan yksi vaativimmista duuneista naiselle. Vaikka äitiys olisi vuosien toteutunut unelma, hartaasti haluttu tila, kukaan ei voi kieltää, etteikö se olisi välillä raskasta ja äiti olisi väsynyt. Jatkuva itsestään antaminen ottaa voimille. Sitkeästi istuvien yleismaailmallisten (länsimaisten) käsitysten mukaan (+omat kokemukseni 16 vuotisen äitiyden taipaleelta) äidin tulee:

– Jaksaa, jaksaa ja jaksaa (Itsehän on lapsensa hommannut, jaksakoon sitten niiden kanssa)

– Olla aina pirteä ja huoliteltu (Kunnon äiti pitää huolta itsestään)

– Viedä lasta aktiivisesti eri paikkoihin kerhoista harrastuksiin (Ettei siitä tule tynnyrissä kasvanutta)

– Tehdä monipuolista ja terveellistä ruokaa joka päivä (Vähimmäisvaatimus lastaan rakastavalle äidille)

– Leikkiä lapsen kanssa niin kauan kuin lapsi keksii haluta (Jos ei äiti ole kiinnostunut lapsensa kehityksestä, kuka sitten?)

– Pitää koti aina tip top (lapsen päiväuniaika on tarkoitettu kodin puhtaanapidolle)

– Tehdä kotityöt mielellään (Naisten hommia!)

– Olla kiinnostunut toisten lapsista (Ketä nyt ei kiinnostaisi naapurin lapsen kakan koostumus?)

– Lähteä reippaana lenkille kolmesti viikossa (Järjestelykysymys!)

– Lukea joka ilta satu tai kaksi (Jos vähääkään välittää lapsen kielellisestä kehityksestä. Ja silittää ja paijata kärsivällisesti kunnes lapsi suvaitsee nukahtaa)

– Olla lapsen kanssa kotona mahdollisimman pitkään (Suorassa suhteessa äidin rakkauden määrään lasta kohden)

– Imettää pitkään (kts. ed.)

– Pukea lapsi merkkivaatteisiin (kts. ed.)

– Jos lapsi on päivähoidossa, hakea mahdollisimman aikaisin, vaikka äiti olisi kokopäivätöissä (jos hakee aina viimeisenä, haluaa äiti olla lapsesta erossa mahd. paljon)

– Ratkaista lasten riidat rakentavasti, lempeästi ja johdonmukaisesti aina (kunnon äiti ei hermostu koskaan).

 

Olisiko tosiaan paikallaan tuunata äiti!?!

Aika oli just nyt. Nimittäin perustaa blogi ja vieläpä kirjoittaa siihen. Olen aina kirjoittanut paljon, lähinnä pöytälaatikkoon. Ideoita voisi olla muuhunkin, mutta tuntuu että aika ja paikka ei koskaan ole oikea. Paitsi blogille. Nyt. Tarkoitus on kirjoittaa lähinnä elämästä (aika suppea aihe!) ja peilaan sitä varmasti paljon äitiyden kautta ja vain siitä syystä, että olen neljän lapsen äiti. Toivon, että teksteistäni näkyy se huumori, minkä olen tarkoittanut huumoriksi. Vakavaakin asiaa tulee, mutta pyrin olemaan loppujen lopuksi kuitenkin hauska.

Olen siis neljän lapsen äiti, myös vaimo ja työssäkäyvä nainen. Siinäpä roolia kerrakseen. Ilman rooleja. Harrastan…työssäkäyntiä (uskaltaako sitä sanoa harrastukseksi?), kaupassakäyntiä, autokuskina olemista..ja kaikkea mitä perheellinen, ruuhkavuosia elävä ihminen nyt voi harrastaa. Jostain yritän repiä ajan tähän kirjoittamiseen, koska se rentouttaa. Äidinkin tarvii joskus rentoutua. Kiitos Risto Räppääjän. Sitä nuorimmat jaksaa katsoa, että äiti voi hetken kirjoitella 🙂

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!