Ihminen tulee onnelliseksi hyvin pienestä. Kuten vaikkapa työhuoneesta. Pienestäkin työhuoneesta. Juuri nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa uudessa työhuoneessani – siis työhuoneessamme..
Olemme haaveilleet työhuoneesta noin viisitoista vuotta. Siitä lähtien kun unelma omasta talosta tuli. Ensimmäiseen taloomme emme suunnitelmista huolimatta saaneet työhuonetta – saimme perheenlisäystä 🙂 Ja kyllähän vauva ajaa mennen tullen yhden ylimääräisen huoneen ohi.. Tähän toiseen taloomme vihdoin syntyi työhuone. Mies tosin ehdotti, josko hänellekin tänne pöytä mahtuisi..
Iloitseminen uudesta kodista tuntuu ristiriitaiselta. Suomalaisia syytetään usein liiasta vaatimattomuudesta, onnea ei uskalleta näyttää ja ”tämä on vain tällainen” – vaatimattomuus on yleistä. Jos avoimesti olet omastasi onnellinen tai jos jonkun kehuessa vaikka uutta laukkuasi vastaatkin, että ”minunkin mielestä tämä on hieno”, tyrehtyy keskustelu melko nopeasti. Kokeilkaa vaikka! En aio kuitenkaan peitellä onneani uudesta kodista. Olen onnellinen siitä, että meillä on sellaiset puitteet, jotka me – meidän perhe- koemme itsellemme sopiviksi. En sitten tiedä, pitäisikö asua teltassa sen takia, että joku perhe jossain päin maailmaa joutuu tekemään niin? Minun teltta-asuminen tuskin auttaisi toista perhettä.
Sorruin tänään nuorimmaiseni kanssa siihen, mihin en koskaan ajatellut sortuvani. Syyllistin häntä maailman nälänhädästä! Tein lounaaksi kanakeittoa ja lapseni totesi ykskantaan, että yök. Siitä se sitten lähti. Kerroin hänelle, että maailmassa on miljoonia lapsia ilman ruokaa (ja kuolee nälkään. Todella sanoin senkin..), että ole onnellinen saadessasi lämmintä ruokaa joka päivä. Neljävuotias, joka ei todellakaan käsitä alkuunkaan mitä tarkoittaa ”miljoonia” (saati nälkään kuolemisen) laittoi suun mutruun ja vastasi minulle ”höh”. Mutta toivon, että voisin välittää lapsilleni, kaikesta yltäkylläisyydestä ja ylenpalttisuudesta huolimatta sen asenteen ja vaihteen aivoihin, että asiat eivät tapahdu itsestään. Niiden eteen pitää tehdä töitä. Pitää olla kunnianhimoa. Ja vaikka itsellä on asiat hyvin, kaikilla muilla ei välttämättä ole.
Ei tätäkään taloa ole tyhjästä rakennettu. Se on vaatinut paljon työtä. Vuosia päivätyötä ja ilta- ja viikonlopputyötä. Melkein yksinhuoltajuutta, eroa perheestä ja paljon uhrauksia sen takia, että me rakennettiin taloa. ”Isi ja äiti halusi rakentaa talon ja sen takia me ei nyt tehdä perheenä yhdessä mitään pariin vuoteen ja asutaan todella ahtaasti”. Kyllähän lapset nyt sen ymmärtää. Uhrauksia! Talo ei todellakaan ole tullut ilmaiseksi. Olemme mieheni kanssa naimisissa paitsi toistemme myös pankin kanssa. Aika pitkään vielä.
Toivon, että olen tähän tekstiin onnistunut pukemaan sanoiksi sen, mitä tarkoitan.. sen, että asioilla on aina – yleensä- kaksi puolta. Saavutusten eteen on tehtävä töitä. Samalla tulisi pysyä sopivan nöyränä -ylimielisyys on kuvottavaa. Maailman nälänhätäkin on hyvä muistaa, mutta olen myös sitä mieltä, että omiin mahdollisuuksiin voi tarttua ja niistä voi iloitakin. Elämä on valintoja monessa asiassa.